Suomen Kirjailijaliitto jakoi viikonvaihteessa tunnustuspalkintonsa. Kaunokirjallisesta elämäntyöstä se ojennettiin Risto Ahdille. Merkittävästä elämäntyöstä lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa palkittiin Hannele Huovi.
Nostan päivän juttuun muutaman huomion Ahdin runoudesta. Esikoisteoksensa Talvi on harha, hän julkaisi 1967. Tänään Ahti on taiteilijaprofessori, joka on kääntänyt Runebergiä Suomen kielelle, toiminut kriitikkona ja opettanut runon kirjoittamista. Hän on julkaissut yli 30 teosta: runoja, proosaa ja esseitä.
Kirjailijan tuotanto on ollut harvinaisen määrätietoinen. Ahti on tinkimätön filosofi ja julistaja, järjen, tunteiden ja moraalisten valintojen kyseenalaistaja. Poimin alkuun muutamia huomioita kritiikistä, jonka tein Aamulehteen Ahdin julkaistua kokoelmansa Oikkuja ja totuuksia. Runoja ja huomautuksia. (wsoy 2005)
Totuus on jo kokoelman nimessä. Odotan imperatiivien runoutta, huutomerkkejä ja &-merkkejä. Maailmaa, jossa itseä ympäröivät asiat nähdään totuudellisiksi kiteytyneinä maksiimeina. Uskon löytäväni myös helmiä ja iloisia harhaoppeja, säkeitä, jotka nyrjäyttävät luutuneen ajattelun sijoiltaan.
Ahti kirjoittaa: ”Opettajani sanoi ettei hän pelkää kuolemaa. /Ajattelin, että ryntään hänen kimppuunsa veitsi kourassa / niin sittenpä nähdään. Ryntäsinkin kuin Viertolan sonni. / Mutta kun pääsin hänen lähelleen, tempasin hänet syliini. / Olin ihmeissäni. / Pitkään aikaan en pelännyt itseäni, en elämää, en kuolemaa, en mitään.”
Mitä me totuudesta tiedämme?
Risto Ahdin runous on aina ollut tulisen järjen ja tunteen liitto. Juuri tässä järjestyksessä. Järki ja viisaus voivat olla mitä syvintä tunnetta, vaikka meitä tiukasti opetetaan pitämään ne erillään.
Kun runolliset ja rationaaliset oivallukset ruokkivat toisiaan, syntyy Ahdille tyypillisiä säkeitä. Totuuden etsintä ja ironia on saanut monessa aiemmassa kokoelmassa tilaa. Yhä enemmän näkemyksiä kyseenalaistetaan paradokseilla ja huumorilla. Kun matto vedetään näennäisten ideoitten alta, syntyy hedelmällisiä ristiriitoja:
”Totuus on kovaksikeitetty kananmuna, jota me haudomme. / Totuus kuivuu meissä. Totuus on kevyt soitin, / kurpitsa, jossa kuivat siemenet helisevät.”
Tunneäly on jo kiteytynyt kliseiseksi muoti-ilmaukseksi. Ahdin runoudesta oivalluksen olisi voinut löytää ennen koko sanan keksimistä. Tai… mistä sen tietää, ehkä niin on käynytkin.
Runoilijan ehdottomuus
Kerro kenen kanssa seurustelet, niin minä kerron sinulle millainen olet. Risto Ahti kirjoittaa kirjassaan William Blake & Vimmainen Genius: ”Blake on minulle filosofirunoilija. Käsitin heti, että hänen työnsä kanssa kamppailen henkisestä elämästä ja kuolemasta.”
Ahti on yhtä ehdoton kuin Blake. Runoilijan työnä ei ole maailman kuvailu tai sen selittäminen. Ainoa mahdollisuus on luoda kokonaan uusi todellisuus. Mahdoton vaatimus, mutta runoilijan kannattaa yrittää vain mahdotonta. Itsestäänselvyydet voi jättää muille.
Ajatustensa kiteyttäjänä ja julistajana Ahti on filosofien sukua. Hän on kirjoittanut: ”Tämän haluan sanoa kovasti ääneen: Älyllinen intohimo vaatii pitkäjänteisyyttä, jota ympäröivä yhteiskunta ei mitenkään voi (välittömästi) palkita! Muutama ymmärtäjä tarvitaan. Enempää ei voi eikä saa olla.”
Kehotan lukemaan edelliset rivit uudelleen. Niihin kiteytyy Ahdin anarkistisen maailmankäsityksen ydin. Kun kaikki kyseenalaistetaan, ymmärtäjiä löytyy vähän. Kun runoilija on avantgardistinen toisinajattelija, maailman muutos seuraa perässä.
Älä usko, kysy yhä uudelleen
Ahdin runous tuntuu jatkuvasti kysyvän: miten ihminen tähän maailmaan mahtuu? Uusia ovia ja ikkunoita on avattava koko ajan. Kaikki vanhat opit on kyseenalaistettava. ”Miten täällä voi avata korvansa ja miten ne on avattava, / että ne kuulisivat lihan kivun ja sydämen ikävän läpi / elämän ilon ja riemun kirkunan?”
”Kuitenkin minun on sanottava, että olen koko elämäni ajan rakastanut mielettömästi”, hän kirjoittaa. Mielettömästi! Se merkitsee ilman mieltä – ilman ehtoja. Ilmaisun suunnattomuuteen mahtuu kaikki. Siihen tarvitaan vain runoilija, joka avaa lukijan silmät. Ei kaikkitietävän tavoin, vaan muita, ja ennen kaikkea itseä kunnioittaen: ”Ensin opin sen, minkä kaikki tietävät. / Sitten opin sen, minkä harvat tietävät. / Sitten opin sen, minkä tiesin ensin, sen, minkä vain minä yksin tiedän.”
Viime aikoina Ahti on tehnyt esseitä ja käännöstöitä. Esseeromaani Neron omaelämäkerta julkaistiin 2010. Lopuksi Ahdin tiukka nelisäe kokoelmasta Ei kukaan (wsoy 2007). Sopinee näin vaalien alla.
MIHIN VETOAT KUN KOKO AJAN VETOAT
Mihin vetoat, nauta? Siihenkö, että olet ayshire-karjaa?
Miksi tulet pyytelemään anteeksi? Ja kuka sinussa sinua anteeksipyytää?
Poliitikot, papit ja niiden laumat hallitsevat. Tämä on aasien akatemia.
Eikö sinun sisälläsi ole mitään ja ketään, joka olisi sinusta vastuussa?
