Kuinka kirjoittaa romaani viikossa?

Harvoin yksien kansien välistä löytyy tietoa, huumoria, sivistystä, esseististä maailmankuvan hahmotusta ja kirjallista briljanssia yhtä paljon kuin Enrique Vila-Matasin ”romaanista” Bartleby ja kumppanit.

Vila-Matasin luoma hahmo alkaa jäljittää kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka kärsivät ”Bartlebyn oireyhtymästä”. Herman Melvillen romaanihahmo Bartlebyllä oli vakiovastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin: ”Mieluummin en.”

Georges Simenon: Maigret.

Vila-Matas kaivaa historiasta todelliset ja kuvitellut kieltäymyksen kirjailijat, jotka ovat päättäneet olla kirjoittamatta tai kärsivät kirjoittamisen mahdottomuudesta: Cervantes, Beckett, Rimbaud, Pessoa, Musil, Joubert, Kafka… Bartleby ja kumppanit tarjoaa teksteissään luomisen tuskaan tai tuskattomuuteen riemastuttavia ja syvältä viiltäviä näkökulmia:

”Mutta paradoksaalisesti kirjoituskyvyttömätkin luovat kirjallisuutta. Kuten Marcel Bénabou sanoo teoksessaan Miksi en ole kirjoittanut ainoatakaan kirjoistani: Hyvä lukija, älä missään nimessä kuvittele, että kirjat joita en ole kirjoitanut eivät olisi mitään. Päinvastoin (tulkoon se kerralla selväksi) ne ikään kuin väreilevät maailmankirjallisuuden taustalla.”

Vila-Matasin kirja keskittyy kirjoittamisen toivottomuuteen tai turhuuteen, mutta sekin vaatii vastapainon. Porukasta erottuu Georges Simenon, jonka energisyys oli käsittämätöntä. Vuodesta 1919 vuoteen 1980 hän julkaisi 190 romaania eri salanimillä, 193 omalla nimellään, 25 omaelämäkerrallista teosta, yli tuhat kertomusta ja tilkkeeksi sanomalehtiartikkeleita.

Vuonna 1929 Simenon kirjoitti uskomattomat 41 romaania: ”Aloitin aamulla aikaisin, yleensä kuuden maissa, ja lopetin iltapäivän päättyessä. Se tiesi kahta pullollista ja 80 sivua.”

Simenon kehitti itselleen oman metodin, jota alkoi hioa yhä nopeammaksi: ”Kun aloitin, minulta meni kaksitoista päivää kirjan kirjoittamiseen, oli kyseessä Maigret tai ei, ja kun ponnistelin tiivistääkseni tekstiä lisää, poistin kirjoituksesta kaikki ylimääräiset koristeet ja detaljit, siihen meni vähitellen enää yksitoista päivää, kohta kymmenen, sitten yhdeksän. Ja nyt olen ensimmäistä kertaa päässyt seitsemän päivän tavoitteeseeni.”

Simenonia ei pidetä ”kioskikirjailijana”. Kirjoja on käännetty 55 kielelle ja myyty maailman mitassa liki puolitoista miljardia. Piippua polttelevasta ja calvadosia naukkailevasta komisario Maigretista on tehty ties miten monta elokuvaa ja tv-sarjaa.

Tasan ei käy luomisen lahjat, mutta vanhan taiteilijaystävän sanoin, jotka olen täällä ennenkin tainnut mainita: ”Joku tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

…………………………………………………………………………..

Enrigue Vila-Matas, palkittu espanjalainen kirjailija. Syntynyt Barcelonassa 1948. Bartleby ja kumppanit on julkaistu 2000, Anu Partasen suomennos Basam booksin kustantamana 2007.

Georges Simenon syntyi Belgian Liegessä 1903, kuoli Lausannessa Sveitsissä 1989. Ensimmäinen Maigret ilmestyi 1931, ja kirjailija jatkoi sarjaa 1972 saakka.

Pölkkypäät, puoli-idiootit ja ikimainiot

Isoisäni jäämistöstä löytyi aikanaan elämäntaito-opas: Pyri eteenpäin, menestys varma. Kirjoittanut ja koonnut Swett Marden. Julkaistu 1913, jolloin Otavan tunnusta täydensi vielä seitsemän tähden lisäksi mehiläinen, ahkeruuden symboli.

Kyseisten kirjojen sisältö ei ole vuosisadassa muuttunut, antiikinaikaisia ajattelijoita siteerataan yhä. ”Innostuksen ja rohkaisun kirja jokaiselle, joka tiedon ja velvollisuuden tietä tahtoo kohottaa itseänsä”, kertoo Mardenin julkaisun nimiölehti.

Carl von Linné 1707 - 1778.

Elämäntaitoja kiteyttävä kirja lupaa menestystä niille, jotka osaavat hyödyntää oman potentiaalinsa. Väärällä uralla ponnisteleminen johtaa vain umpikujaan. Ohjeet on usein esitetty koomisen epäkorrektisti ja suorasukaisesti:

”Parempi olla ensiluokan kuormankantaja kuin ala-arvoinen jollain muulla alalla. Monet, joita on alkujaan pidetty pölkkypäinä, ovat saaneet ystävällisen vastaanoton maailmassa siksi, että he ovat työssään menestyneet. Joskaan tällaiset esimerkit eivät todista mitään ihmeellistä kehitystä, meidän pitäisi toki muistaa, että monet noista n.s. pölkkypäistä, tyhjäntoimittajista ja typeristä eivät ole muuta kuin ’neliskulmaisia poikia, joita yritetään tunkea pyöreihin koloihin’.

Meidän jotka olemme niin tavattoman ymmärtäväisiä ja oppineita, pitäisi olla sääliviä ja hyviä niitä kohtaan, joille ei ole suotu kaikkia meidän kykyjämme. Minulla on aina ollut erikoinen rakkaus pölkkypäitä kohtaan. Ne jotka kouluaikanani tunsin, olivat erinomaisia tovereita eikä heistä ole tullut lainkaan tyhmiä ihmisiä.

Sitä vastoin niin monet, jotka siihen aikaan osasivat kirjoittaa heksametriä latinan kielellä ja käänsivät sujuvasti kreikkaa, eivät ole kehittyneet muuksi kuin mitä ne jo silloin olivat – sivistyneitä narreja.”

Hauskaa, kirjoittajan jaottelulla päädytään siihen, että kaikki ovat enemmän tai vähemmän heikkolahjaisia. Kirja nostaa täysipäisten kaartiin vain sellaiset suuruudet, jotka ovat älynneet panostaa kaiken taipumustensa mukaiseen uraan: ”Sille miehelle, jolla on luja tahto, ei mikään ole mahdotonta.”

Linné: Species Plantarum

Kirja houkuttelee menestykseen esimerkein: Napoleon, Wellington, Wanderbilt, Schiller, Dickens, Händel, Pietari Suuri, Michelangelo… Näin meitä kannustaa Carl von Linnén tapaus:

”Nuori Linné saattoi opettajansa epätoivoon, sillä nämä pitivät häntä puoli-idioottina. Hän ei näyttänyt soveltuvan mihinkään toimeen; hyvin pian täytyi vanhempien luopua siitä tuumasta, että hän rupeaisi teologiaa tutkimaan, lopulta tulisi hänen antautua lääkeopilliselle alalle.

Mutta hiljainen opettaja hänen omassa sielussaan, joka oli suurempi ja viisaampi kuin kaikki toiset, johdatti hänet luentosaleista vainioille ja metsiin ja kasvatti hänestä köyhyydestä, sairaudesta ja puutteesta huolimatta ihmiskunnan suurimman luonnontieteilijän ja kasvientutkijan.”

Olisikohan Mardenin kirjassa sittenkin joku jyvä, kun hän koettaa rohkaista meitä tekemään vain asioita, jotka kiinnostavat – joista oikeasti välitämme.

…………………………………………

Carl von Linné (1707 – 1778) ruotsalainen luonnontutkija, joka kehitti nykyaikaisen taksonomian perusteet. (eliöiden tieteellinen luokittelujärjestelmä) ”Luoja loi, mutta Linné järjesti.”

Elias Lönnrot, joka kaiken muun muassa laati ensimmäisen suomalaisen kasvion, antoi Linnélle arvonimen I k i m a i n i o.

Äidinpojat ja aikuisen miehen idea

Usein käy niin, että asiat ottavat vauhtia toisistaan. Vastaus löytää kysymyksen kuin itsestään. Olin lukemassa vastausta, kun sain sähköpostissa kysymyksen. Lainaan tähän pari riviä anonyymisti ja lähettäjän luvalla:

”Luin pari päivää sitten kirjasi Saat toivoa kolmesti – ja pidin paljon. Odotin siitä ’miehisempää’, kuten jotkut ovat sanoneet, mutta se oli pikemminkin inhimillinen. En nähnyt siinä mitään erityisen miehistä. En tiedä oliko tuo loukkaus, ei ainakaan ollut tarkoitus. /…/ Upea teos, annoin vanhemmilleni luettavaksi.”

Sandro Botticelli: Pallas ja Kentauri, n. 1482/83

Julkaisin kyseisen romaanin neljä vuotta sitten. Kysymys tekstin miehisyydestä tai feminiinisyydestä on mielenkiintoinen. Sukupuoli suodattuu tekstiin aina jollain tavoin, mutta asia ei ole noin yksinkertainen. Omalta kohdaltani solmut suoristaen: naisellinen puoleni ei vähennä miehisyyttäni. Käteen vain sattuu istumaan soppakauha vasaraa luontevammin. Uskon sen näkyvän tekstissä.

Kirja, jota sähköpostin saapuessa luin, oli Juhani Syrjän Aurinkovuoren pirut (Gummerus 1988). Hienoja esseitä, jotka havainnoivat kirjailijoita ja kirjoittamista historiallisen perspektiivin lisäksi myös hyvin henkilökohtaiselta tasolta:

”Länsimainen ihminen on paljolti kirjallisuuden tuotetta. Käsityksemme oikeasta ja väärästä, syystä ja seurauksesta, intohimosta ja kohtuudesta, vihasta ja rakkaudesta on kirjallisuudesta peräisin – myös käsityksemme ajasta.”

Syrjä analysoi kirjailijan ja lukijan suhdetta, kotimaisia tekijöitä, mutta yhtä hyvin Dostojevskia, Márquezia tai Goldingia. Ja lopulta myös tekstin feminiinisyyttä tai maskuliinisuutta.

Kodeissa joihin syntyy lyyrikoita hallitsevat naiset, väittää Milan Kundera romaanissa Elämä on toisaalla. Kun väitteen havahduttamana ajattelee suomalaista kirjallisuutta ja maailmankirjallisuutta nimi nimeltä, tuotanto tuotannolta, tekee mieli panna paremmaksi ja sanoa, että ilmaisulajistaan riippumatta mieskirjailijat ovat melkein aina äidinpoikia ja kantavat epätavallisen suurta feminiinisyyttä olemuksessaan. /…/

Aikuisen miehen idea on kuin korkea ja leveä oviaukko, jonka vain äärimmäisen harvat kykenevät täyttämään. Niille, jotka lähellekään raameja yltävät, antaa maailma mielellään voimien mukaisen konkreettisen kuorman.

Sillanpää on kirjailijanlaadultaan lyyrikko ja puhtain mahdollinen äidinpoika. Useimmista kaltaisistaan hänet erottaa se, että hän ei näytä vajaasta miehuudestaan juuri kärsivän. Kunderan Jaromilin, äidinpoikalyyrikoiden perustyypin tavoin Sillanpää on tuskin etsinyt pehmeäpiirteisistä kasvoistaan silmien kovuutta tai suun julmaa viivaa jossakin tietyssä, haetussa ilmeessä.”

Rivit löytyvät kirjan päättävästä esseestä ”Aurinko ja sälli”. Syrjän päätelmiin – siis vastauksiin – voi alkaa sorvailla uusia kysymyksiä eri kanteilta. Pohjaksi suosittelen Aurinkovuoren pirujen lukemista. Ties vaikka kävisi kuten Syrjä sanoo: ”Kirjoittajan perusoikeuksiin kuuluu, että jokainen teksti löytää itseään älykkäämmän lukijan.”

”Jos minä olen sekapäinen ja hullu, silloin myös Einstein on hullu.”

Lupasin lisää tietoa edellisessä jutussa mainitsemastani ”Kolmijalkaisesta miehestä”. Mika Waltari kirjoittaa pienoisromaanissaan Neljä päivänlaskua, miten hän päätti hankkia taulun ja lähti Otto Mäkilän kotiin sitä ostamaan.

Antaa kirjailijan itsensä kertoa mikä taulussa saa hänen romaaninsa alter egon rakastumaan maalaukseen. Waltari kirjoittaa tekstiinsä myös taiteilijan repliikin, jonka voi olettaa kuvaavan hyvin Otto Mäkilän ajatuksia oman taiteensa perusteista.

Otto Mäkilä: Kolmijalkainen mies.

”Näin vihdoin taulun, jossa oli sinistä ja harmaata ja kolmijalkainen mies ja hänen kaksijalkainen toverinsa, jotka molemmat olivat juuri astuneet tuolle puolen kaiken olevan ja katselivat empien ympärilleen epäröiden mihin suuntaisivat kulkunsa, koska mikään heidän ympärillään ei enää ollut sellaista mihin he olivat tottuneet. Rakastin suuresti tätä taulua heti nähdessäni sen, sillä minulla oli tunne kuin olisin nähnyt sen jo aikaisemmin ja tuntisin sen, niin kuin usein tapahtuu nähdessä jotakin, joka on todella hienoa ja jota voi rakastaa.

Sen tähden minut valtasi omistamisen himo, kuten omistamisen himo aina ennemmin tai myöhemmin valtaa rakastajan, ja iloitsin siitä että minulla oli naulakauppiaana ansaitsemiani varoja vielä jäljellä voidakseni ostaa tämän taulun, vaikka se oli ihmeellisyydessään täydellinen ja virheetön ja siksi pelotti minua, kuten kaikki täydellinen pelottaa ihmistä jonka elämän tähden on pakko tottua vain epätäydelliseen, vajanaiseen ja virheelliseen.

Taiteilija sanoi: Minun taiteeni on luonut ihmisen kosminen yksinäisyys. Minun näkyni puhkeavat keskeltä maailmankaikkeuden jäätävää yksinäisyyttä, eikä koskaan ole paluuta sitä tieltä jolle olen lähtenyt, sillä äärettömyydessä kohtaavat toisensa kaikki samansuuntaiset suorat ja suorinkin viiva kaartuu äärettömyydessä.

Kenties tauluni edustavat orvon ja lohduttoman aikakauden romantiikkaa, ja ihmiset sanovatkin että jäähileet kalisevat pitkin heidän selkäänsä, kun katselevat taulujani. Niin sanovat ne, jotka jotakin ymmärtävät, mutta muut sanovat että olen sekapäinen ja hullu. Mutta jos minä olen sekapäinen ja hullu, silloin myös Einstein on hullu.”

Futuristirunoilija Vladimir Majakovski sanoi: ”Runous on joka päivä uudelleen rakastettua sanaa.” Waltarin teksti osoittaa miten läheinen suhde hänellä oli myös kuvaan. Kuva ja sana ovat oikeastaan sama asia. Taiteena niillä on yhteinen pyrkimys: läpäistä se turha kuona, jota kertyy syvempien tietoisuuden prosessien päälle.

Maailman kaunein maalaus?

”Näin minun olisi pitänyt kirjoittaa. Viimeiset kirjani ovat liian kuivia, olisi pitänyt sivellä useampi kerros väriä, tehdä lauseesta arvokas sinänsä, niin kuin tämä keltainen seinänkaistale.”

Jan Vermeer: Näkymä Delftistä 1660-1661.

Jan Vermeer van Delft maalasi panoraamansa ”Näkymä Delftistä” vuosina 1660 – 1661. Kun Marcel Proust liki kolmesataa vuotta myöhemmin kirjoitti romaanisarjaansa Kadonnutta aikaa etsimässä, yksi avainkohtauksista on kirjailija Bergotten kuolema Vermeerin taidenäyttelyssä. Proust käyttää kokonaisen sivun Delftin maiseman keltaisen seinänkaistaleen kuvaukseen.

Kirjailija miettii miten taulun yksityiskohta symboloi jotain sellaista, johon hän olisi valmis vaihtamaan elämänsä. Ja niin käy, meille kaikille käy niin. Vaihdamme elämämme johonkin – kuka mihinkin. Hyvin harvalle on annettu kyky lunastaa kuolemattomuus elämällään.

Vermeer on yksi taidehistorian kiistellyimpiä ja salaperäisimpiä hahmoja. Neljäntoista lapsen isä, joka asui perheineen vaimonsa Catharina Bolnesin varakkaan äidin talossa. Menestyessään hän maalasi keskimäärin kaksi taulua vuodessa ja kykeni elättämään perheensä, mutta köyhtyi ennen kuolemaansa.

Suuriin kertomuksiin kuuluu, että taiteilija vaipui unohduksiin. Historioitsija Thoré-Bürger ja impressionismin aikalaiset löysivät Vermeerin uudelleen. Van Gogh ihasteli hänen väripalettiaan ja runoilija Paul Valery nimesi maalauksen Tyttö helmikorvakoruissaan ”Pohjoisen Mona Lisaksi.”

Vermeer on kiehtonut useita jälkipolvien taiteilijoita. Dali tutki hänen ikkunoita ja peilejään, jotka toimivat valonlähteinä ja vihjeinä näkymättömästä maailmasta. Edward Hopper oli enemmän kuin sukulaissielu – hän päivitti Vermeerin maalausten kihisevän tyhjyyden tunteen, joka pysäyttää ajan ja muuttaa sen ikuisuudeksi.

Palaan seuraavassa jutussa Vermeerin maalaukseen ”Maitotyttö”, joka on yksi taidehistorian hallituimpia naiskuvia. Lopuksi lyhyt maininta ”maailman kauneimmasta maalauksesta”. Rivit löytyvät myös elokuussa julkaistavasta romaanistani.

”Ja kieltämättä, levollinen maalaus on pysäyttänyt kadonneen ajan, ja jos jostain pitäisi hakea niin epämääräistä ja kliseistä määrettä kuin ikuisuus, Vermeerin maalaus auttaisi ajattelua hyvään alkuun.”

Kuolemattomuuden kaava

Reilu viikko sitten Tampereen keskustorille kerääntyi 30 000 hurmahenkistä juhlimaan kiekon kultamitalisteja. Kyse oli korostuneesta kansallistunteesta – tai sen puutteesta. Viisikymmentä vuotta sitten nähtiin samankaltaista nälkää. Kosmonautti Juri Gagarin oli vieraillut ensimmäisenä ihmisenä avaruudessa ja suomalaiset halusivat saada osansa sankarin gloriasta.

Kosmonautti Juri Gagarinia odotetaan Helsinkiin. Kuva Iltasanomat.

Gagarin kohosi kaikkeuden porteille 12.4.1961. Vostok 1 kiersi maapallon parissa tunnissa. Jo reilut kaksi kuukautta myöhemmin majuri Gagarin saapui Helsinkiin. Kansa näki idolinsa ja presidentti onnitteli – aivan kuten kiekkoleijoniakin. Tunnelma ei tiettävästi ollut yhtä riehakas, vaikka Kekkonen alan miehenä tunnettiinkin.

Gagarinin matka jatkui Helsingistä Tampereelle. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä hän jakoi nimikirjoituksia hotelli Tammerin portailla (kuvassa) ja keskustorilla. Maailmanluokan julkkis ja kylmän sodan kuumin nimi sai liikkeelle kaikki kynnelle kykenevät.

Kuva: Vapriikin kuva-arkisto/Lauri Kautia

Miljoonasade julkaisi debyyttisinglensä 1986. Heikki Salon sävellyksestä ja sanoituksesta ”Lapsuuden sankarille” kehittyi klassikko. Gagarinin lennosta ja Tampereen vierailusta tulee tänä vuonna kuluneeksi puoli vuosisataa. Pitihän siitä runo tehdä. Se kiertää umpeen viidenkymmenen vuoden kaaren, patetian rima värähtää, mutta ei putoa:

”Kello 9.07 Moskovan aikaa / sosialismin sankari syöksyy avaruuteen / toveri Teräsmiehen nopeus on 28 000 kilometriä tunnissa / kun hän aloittaa kokeensa painottomassa tilassa: / harjoittelee liikesarjoja, kirjoittaa ja syö / ja kello 9.37 Juri Aleksejevitsh ehtii nähdä / auringonlaskun Havaijin yllä – Vostok kiertää / maan varjoon ja Moskovan radio kertoo lennosta / matka maapallon ympäri kestää 108 minuuttia / ja tähtitaivaan Kolumbus ehtii jo itsensä edelle, / kosmonautista tulee kuolematon, / hän hymyilee New Yorkissa, Lontoon lentokentällä / ja Tampereen keskustorilla – laulaja kysyy: / Näätkö rakastavaiset kaupungin päällä / kuuletko lapsien syntyvän täällä / ja kello 10.55 Juri Aleksejevitsh Gagarin leijuu / varjonsa varassa Uzmorjen pellolle / lähelle rakettinsa kuumentunutta kapselia.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin / yöllä satanut lumi säkenöi aamupäivän auringossa, / sairaalan synnytysosastolla kaikki sujuu hienosti, / kuin oppikirjasta, kätilö sanoo. / Äiti saa lapsen rinnoilleen ja ajattelee miten maailma / voi yhdessä hetkessä olla ihmettä täynnä.”

Maon runot – parempia kuin Hitlerin maalaukset?

Juuri nyt kulttuuriblogin on aika zoomata Mao Tse-tungiin. Jos Jumalan profeettojen kirjat jätetään laskuista, Mao (1893 – 1976) on maailman kirjallisuushistorian ylivoimainen painosten kuningas. Ja totta kai minulta löytyy Kiinan kansantasavallan ja kommunistisen puolueen puhemiehen aito Punainen kirja. Ostettu toisinajattelevalta opiskelijalta Tian´anmenin aukiolla 80-luvun alkupuolella.

Suuri ruorimies Mao ui Jangtsejoen yli 1956.

Koska en ymmärrä Punaisen kirjan tekstiä, tässä on tyydyttävä Pertti Niemisen suomentamiin runoihin. (Tammi 1973) Mao itse suhtautui säkeidensä julkaisemiseen nihkeästi. Syykin oli selvä. Ne nojasivat Kiinan runouden tuhansien vuosien perinteeseen ja tyyliin. Se ei sopinut kulttuurivallankumouksen tavoitteisiin, jossa pyrittiin eroon kaikesta entisestä.

Kiinalainen runous kirjoitetaan usein johonkin ikiaikaiseen sävelmään, se voi olla myös vastaus tai kommentti aikojen takaiselle mestarille. Kun Mao vuonna 1956 ui kolmesti Jangtsejoen yli Wuhanisssa, hän kirjoitti ”uroteostaan” runon vanhan Vesilaulun sävelmään. Siinä hän ylistää rakenteilla olevaa siltaa ja alleviivaa uutta aikaa: ”Jumalatar, jos vielä voimissaan, säikähtää, kun näkee miten maailma muuttuu.”

Jo ennen keisari Neroa moni totalitaarista valtaa käyttänyt hallitsija on halunnut päteä myös taiteilijana. Yhdistelmä ei ole tuottanut hedelmää. Äkkipäätä tulee mieleen vain yksi, jonka ajatuksilla on ollut kantavuutta. Rooman keisari sekä stoalainen filosofi Marcus Aurelius.

Sosialistista realismia. Puhemies Mao kansan parissa.

Kun kuuluisalta sinologilta (Kiinan kielen ja kulttuurin tutkija) Arthur Waleyltä tiedusteltiin mielipidettä Maon runoista, hän vastasi: ”Ne ovat parempia kuin Hitlerin maalaukset, mutta eivät ehkä aivan yhtä hyviä kuin Winston Churchillin.”

Maon näennäisissä luontorunoissakin on taistelun ylistystä ja vallankumouksen symboliikkaa. Valitsen näytteeksi tekstin ”Vastaus toveri Kuo Mo-Jolle”. Säkeet on kirjoitettu sävelmään ”Koko virta on punainen”. Runosta löytyy ikiaikainen hetkeen tarttumisen kehotus. Siinä viitataan maailmaa mullistavaan luonnonkatastrofiin, ja lopun kruunaa kaikkien tyrannien yhteinen tavoite. Mao on taas aivan ajan hermolla!

”Pieni, pieni maapallo: / jokunen kärpänen törmäilee seiniin. / Surinaa, surinaa, surullista valitusta, tuskaista itkua. / Muurahaiset kiipeävät huai-puuhun, / kerskailevat valtakuntansa suuruudella, / hevosmuurahaiset ravistavat puuta, sanovat: miten helppoa! / Kun länsituuli karisti lehdet Ch´ang-anissa, lensivät ujeltavat nuolet.

Miten paljon asioita, miten kiireisiä! / Taivas ja maa kiertävät ratojaan, aikaa on vähän. / Kymmenentuhatta vuotta on liian pitkä aika pohdittavaksi: / tartu vain tähän aamuun ja iltaan!

Neljä merta kääntyy nurin, / pilvet ja vesi kiehuvat, viisi mannerta järkkyy, kun tuuli ja ukkonen nousevat. / Meidän on lakaistava pois kaikki tuhohyönteiset, / päästävä kaikista vihollisista.”

Veijo Meri ja näkymättömän orkesterin johtaja

Veijo Meri on suomalaisen kirjallisuuden gigantti. Kenties modernismimme merkittävin kirjailija. Julkaisu- ja ansioluetteloita varten on toiset foorumit, vaikkapa Wikipedia. Nyt zoomataan aivan pieneen. Lopulta vain yhdeksään lyhyeen riviin.

Kansi Kirjakauppaliiton lehdestä 1/1964

Kolme vuotta sitten, kun Meri täytti 80, Aamulehden toimittaja Johanna Vehkoo soitti kirjailijalle ja kysyi haastattelua. Muuta ei loistavaan ideaan tarvittukaan. Juttua tuli luurin täydeltä ja toimittajan tehtäväksi jäi naputella kokosivun juttu kasaan. Vuodatuksensa lopuksi Meri oli todennut: ”Mutta minunhan ei pitänyt antaa mitään haastatteluja, ja nyt minä olen puhunut näin kauhean paljon.” Jutusta tuli taatusti kirjailijan itsensä näköinen. Lohkaistaan tähän armoitetun tarinaniskijän haastattelusta maukas pala:

”Ei romaania voi joka vuosi julkaista, jos sen todella alusta ihan kirjoittaa niin, että siinä on hahmo. Semmoinen, joka ei noudata jotain aikaisempaa rakennetta, eli ihan omaehtoinen kirja, ja tyyli on minun. Se pitää kirjoittaa niin, että kirja on ensimmäisestä lauseesta viimeiseen asti yhtenäinen, samaa kokonaisuutta.

Lauri Viidan kanssa tästä puhuttiin, että jokaisen lauseen täytyy sopia kokonaisuuteen. Viita minulle soittikin muutama viikko ennen kuolemaansa. Hän oli polttanut sotilaspassinsa, kun hänellä oli niitä eksistenssikohtauksia niin kuin minullakin. Niin kuin Luther oli saanut sen kohtauksen ja kirkossa kaatunut.

No, Viita oli käynyt hakemassa uuden passin ja hänellä oli uusi pukukin. Hänet oli kutsuttu Linnaan, ja hän minulta kysyi, että menenkö minä ja otanko vaimoni mukaan. Sanoin, että totta kai. Mutta entä jos vaimo rupeaa siellä johtamaan näkymätöntä orkesteria, kysyi Viita. Minä siihen, että ei kai se haittaa, jos se orkesteri ei soita.”

Laila Hirvisaari ja Veijo Meri. YLE:n kuvagalleria 7.12.2010

Meri on kirjoittanut kaikkea mahdollista etymologisesta sanakirjasta lähtien. Runokokoelmia on kertynyt kahdeksan, silti ne ovat vain sivupolku hänen tuotannossaan. Merellä on aidon lyyrikon ote, runot eivät pyri selittämään itseään. Lähestytään lopuksi mainitsemaani yhdeksää tekstiriviä. Esikoiskokoelman Mielen lähtölaskenta (wsoy 1976) aloittaa lyhyt runo. Se on mainio kuvaus kirjailijasta, joka on pilkun päässä kokonaisen maailmansa siirtämisestä paperille:

Tuoli istuu, pöytä seisoo, sänky makaa.

Ikkuna on halpaa seinää,

se neliöi pyöreän maailman.

Kirjan sivulle mahtuu

kolme metriä kirjoitusta,

pieneen romaaniin viisi sataa.

Kävelen sen matkan

kuudessa minuutissa

mielessä kaikki.

Hyvikset ja pahikset

Tarinan toteutusta voi analysoida arkkityyppisenä kaavana. Eikä niitä monta ole. Sormet riittävät laskemiseen hyvin. Hollywoodin westernit hyödynsivät aikanaan menestyksellä odotusarvon kaavaa, jossa hyvän ja pahan kamppailua taustoitettiin elokuvan mitalta. Vasta viime metreillä sankarit astuivat saluunasta pihalle ja kaksintaistelu laukaisi päätepisteen jännitteelle.

Moraalikoodisto mutkistui Don Siegelin elokuvassa Dirty Harry (1979). Säännöistä piittaamaton poliisi tempaisi esiin Smith & Wesson Magnuminsa ja kähisi: ”Do you feel lucky? Well, do ya punk?” Tarinan asetelma pysyi silti samana. Hyvän ja pahan balanssi oli järkkynyt ja ongelma piti RATKAISTA tavalla tai toisella.

Jean-Luc Godard: Laittomat (alkuperäinen pressikuva)

Kuvani on Jean-Luc Godardin leffasta Laittomat, koska ohjaaja itse kutsui sitä ”lähiöwesterniksi”. Seuraavat simppelit ja yksioikoiset kappaleet jutussani käsittelevät Ian McEwanin romaania Lauantai. Se, jos mikä on kirjallinen ja hollywoodilainen lähiölänkkäri. Hyviksenä neurokirurgi Henry Perowne, pahiksena Huntingtonin tautia sairastava pikkurikollinen.

McEwanin esikoinen, Sementtipuutarha oli heti menestys, ohut mutta pirullisen raskas kirja. Booker napsahti romaanista Amsterdam. Vuonna 2001 julkaistu Sovitus oli myyntimenestys, josta tehtiin elokuva. Lauantai on brittikirjailijan yhdeksäs suomennettu romaani. Hienoista arvosteluista huolimatta ei tekijän parhaisiin arvioitu, mutta tärkeä kirja minulle.

Pidän kirjan rakenteesta. Siitä, miten suoraviivainen ja takautumiaan hyödyntävä kerronta jyrää kohti väistämätöntä loppuratkaisua. Tarinan kaava on kirkas, mutta silti kirjallisen mehukkaasti rönsyävä. Leppoisasti alkaneesta lauantaista kehkeytyy parinkymmenen tunnin piina, jonka imuun kiertyvät myös Henry Perownen läheiset.

McEwanin teksteissä on psykologinen ote. Tapahtumat taustoitetaan perusteellisesti ihmisen oman mielen liikkeillä. Uskottavuuden illuusio syntyy pitävälle pohjalle. Kirjallisina detaljeina olen lisäksi kiinnostunut lääketieteellisistä faktoista, jotka vaikuttavat käyttäytymiseemme. Niissäkin McEwan tekee perusteellista lähdetyötä. Käsikirjoitusta tarkistaneiden asiantuntijoiden kiitoslista lopussa on pitkä. Sytyn harvoin ”tyhjän päällä leijuviin” tai liikaa oman navan sisään kiertyviin romaaneihin. Niitäkin löytyy, ehkä seuraavan jutun aiheeksi asti. Katsotaan.

Legendan mukaan elokuvakäsistään Hollywoodin pampuille myyvän käsikirjoittajan pitää pystyä kysyttäessä tiivistämään tarina viiteen lauseeseen. McEwanin romaanin kohdalla minulle riittää kolme:

Omassa yltäkylläisyydessään kelluva aivokirurgi törmää arvaamatta todellisuutensa kääntöpuoleen. Raastava loppuratkaisu muistuttaa tv-uutista katastrofista jossa on ollut itse osallisena. Jälkeenpäin tapahtumia saattaa katsoa kuin hidastettua nauhoitusta.

Lisäksi romaani rikkoo edellisen jutun kommenteissa sivuttuja kirjallisen genren rajoja. Ei rajusti, mutta kuitenkin. Minulle maistuu Lauantai dekkarin sijaan.

Kuinka kirjaa luetaan?

On vain kaksi tapaa keittää kahvia, lauloi Sleepy Sleepers aikoinaan. Oikea ja väärä. Fiktiivisen kirjan lukutapoja on kolme: 1. Esteetön antautuminen tekstin imuun. 2. Tiedostava tai arvottava asenne kirjailijan tekemiä ratkaisuja kohtaan. 3. Kirjallisen kotijumalan esiin manaaminen joka ainoan kirjan mittatikuksi.

Elokuvasta Leijapoika, 2007

Kliseen mukaan Suomessa kaikki fiktiiviset romaanit (dekkareita lukuunottamatta) lukee akateemisesti koulutettu keski-ikäinen nainen, Helmikanaksikin kutsuttu. Käyttää oletettavimmin tapaa yksi. Tapaa kaksi eivät suosi ainoastaan kirjallisuuden opiskelijat tai kriitikot. Rakenteellisia ja kielellisiä ratkaisuja saattavat pähkäillä myös lukemaansa vakavasti suhtautuvat esteetikot. Tavasta kolme saattaa kehittyä kiusallinen maneeri, joka aiheuttaa yksisilmäisyyttä. Syyllistyn asenteeseen usein, mutta koetan päästä tavasta eroon.

Otetaan esimerkki. Luin kolme viikkoa sitten Khaled Hosseinin esikoisromaanin Leijapoika. (2003) Kirjasta tehtiin elokuva, tarina on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle ja myyntiluvut lähentelevät kymmentä miljoonaa kappaletta. Hosseinista tuli miljonääri, joka sijoitti osan varoistaan nimeään kantavaan hyväntekeväisyyssäätiöön. Tuhkimotarinaan jää vain yksi kysymys: onko kirja hyvä?

Yhtä hyvin voisi kysyä, onko Mc Donaldsin Big Mac erinomaista ruokaa? Suosiolla mitaten on. Hosseinin Leijapoika on viihdekirjallisuutta, joka on kasattu tarkoin laskelmoidun kaavan mukaan. Kykenin kuitenkin lukemaan romaania tavalla yksi. Antauduin tarinalle ja jätin analyysin myöhemmäksi.

Juoniselostuksen ja henkilösuhteiden kuvauksen jätän kriitikoille, jotka eivät osaa tai vaivaudu kaivamaan esiin oleellisinta lukemastaan. Tarina selviää aina kirjasta. Hosseinin romaanin tiukan ytimen voi kuvata yhdellä lauseella: Leijapoika on kertomus häpeästä ja sen sovittamisesta.

1970-luvun Kabul. Elokuvasta Leijapoika, 2007

Hosseinin kirjallinen näyttämö lähtee 1970-luvun Kabulista. Sinne se myös palaa ja saa hieman kyseenalaista lisämaustetta Taliban-hallinnnon raakuuksilla ”herkuttelemisesta”. Kirjallisen kaavan ytimessä on ikiaikainen tarina sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Aivan samoin kuin saduissa prinsseistä ja kerjäläispojista. Hossein myös varioi kirjassaan draaman lakia odotusarvosta: jos näytelmän alussa vilahtaa ase, sillä on myös ammuttava ennen kuin esirippu laskeutuu. Ase vain on tässä tapauksessa hieman epätavallinen.

Yksinkertaisuudestaan huolimatta romaanin nimi, Kite Runner on hankala suomennettava. Poikia on kaksi, ja alkuperäinen nimi tasaa paremmin päähenkilöiden painoarvoa. Entä suosittelenko Leijapoikaa luettavaksi? Kyllä. Romaani on keinonsa hallitsevan ammattilaisen työtä eikä sellaista sovi koskaan ylenkatsoa. Kieli toimii ja rakenne saa kääntelemään sivuja tiuhaan tahtiin.