Selailin viikonloppuna suomenruotsalaisten tekijöiden runoutta. Syy taitaa olla Jukka Kemppisen blogin, jonne hän on kirjoittanut kielikysymyksistä ja suomenruotsalaisuudesta viime viikolla. Kaivoin esiin mm. Tua Forströmin, Catharina Gripenbergin ja Henrika Ringbomin kokoelmia. Juttuni Rabbe Enckellistä kuuluu kuitenkin ehdottomasti sarjaan ”Unohdettujen runojen klinikka”.
Rabbe Enckell (s. 1903) julkaisi kaksikymmenvuotiaana esikoiskokoelmansa Dikter. Viidenkymmenen vuoden kirjallinen ura tuotti 15 runokokoelmaa, puolenkymmentä runomuotoista lukudraamaa ja toistakymmentä teosta, jotka sisältävät novelleja, oman elämän suodattamaa proosaa, esseitä ja aforismeja. Hän kuului tärkeimpiin suomenruotsalaisiin modernistirunoilijoihin ja oli myös merkittävä taidemaalari.
Edith Södergranin alullepanema suomenruotsalaisen runouden murtautuminen modernismiin tapahtui jo 1920-luvulla. Suomenkielisessä lyriikassa se ajoittui vasta noin kolmekymmentä vuotta myöhempään ajankohtaan.
Jos Rabbe Enckelliä voi pitää nerokkaana ja monilahjaisena taiteilijana, hänen luomiskautensa aikana kaikki eivät halunneet sitä hyväksyä. Arvostuksesta huolimatta hän joutui kirjallisen kahakoinnin kohteeksi, ja mm. Claes Andersson kirjoitti hänestä poliittisesti värittyneitä arvosteluja Hufvudstadsbladetiin. Paljon kokenut ja väkevästi elämän aistinut Enckell kirjoitti runoonsa: ”Minkä elät, sen seisot tuomioistuimen edessä.”
Leif Salmén on kirjoittanut kokemattomuuttaan naureskelleensa Enckellin edustamalle runomaailmalle: ”Meille se oli vieras, estetisoiva, porvarillinen, maailmasta pois kääntynyt. Naurumme oli sydämetöntä emmekä ymmärtäneet mitään.” Myöhemmissä merkinnöissään hän pitää Enckelliä ja Gunnar Björlingiä ”suurimpina modernisteina Skandinaviassa.”
Otava julkaisi v. 2004 valittujen runojen kokoelman Hiljaisuuden varjo. Tuomas Anhavan suomentama ja Helena ja Jaakko Anhavan toimittama teos sisältää runoja vuosilta 1923–1974. Jos kokoelman temaattinen kaari pitäisi mahduttaa muutamaan sanaan, sitä voisi luonnehtia matkaksi ylevästä ja ihanteellisesta arkiseen filosofiaan, juuri käsillä olevan hetken suodattamaan pohdintaan.
Loppua kohden kokoelmaan mahtuu pitkiä, liki kuvallista tajunnanvirtaa tavoittavia tekstejä. Niissä havainnot tiivistyvät runoksi ja avaavat kirjoittajan ja lukijan tavoittelemaan todellisuuden olemusta.
”Me teemme elämästä yhä enemmälti menettelytavan, / toimintakentän. / Kallisarvoisimmat ja herkimmät suuntimet / vei myrsky mennessään; / yhtä kaikki me yritämme selviytyä, luotamme silmäämme.”
Niukoissa jälkisanoissaan Helena Anhava pahoittelee suomennostyön jääneen kesken: ”Rabbe Enckellin tuotannon laajuutta ajatellen nyt suomeksi ilmestyvä kirja on vain kokonaisuuden osa, hiljaisuuden varjo”. Väistämättömästä sirpaleisuudesta huolimatta ensimmäinen laaja suomennosvalikoima valottaa merkittävästi Enckellin runoilijanlaatua.
Erityisen tarkasti kannattaa lukea hänen katsomuksellinen, pitkä runoelmansa Välisanat, pitkospuut, joka tiivistyy kirjan ytimeksi: ”Kun rakastaja pitää pitkät taukonsa / lemmensanojen lomassa – / tauot hetkessä levähtävät, kuin perho kuumalla kivellä, / himottomat, tarkoituksettomat, mitään vailla – / eivät silloin halut ulotu häneen, hän on / pelkkää vastaanottamista, jossa sielu levähtää auki. / Niin kuin aurinko rankkasateen jälkeen säteilee / väkevämmin kuin kirkkaana päivänä, / on elämämme väkevimmillään / kohta kun olemme vapautuneet / ja lakanneet pohtimasta tarkoitusta.”
