Kategoria: Lukeminen

Mitä Kulttuuri tarkoittaa?

by

28.9.2011

17:14

Leave a comment on Mitä Kulttuuri tarkoittaa?

Esseet, Kulttuuri, Kulttuuripolitiikka, Lukeminen, Sivistys

, , , ,

Tieto on vaarallista. Varsinkin varma tieto. Se tappaa kaiken kyseenalaistamisen. Ymmärryksen kanssa on vähän niin ja näin, sitä saattaa omahyväisesti kuvitella ymmärtävänsä, mutta mitä vielä.

Kulttuuri parantaa elämänlaatua ja pidentää ikää. Siitä on selvät sävelet ja tutkimukset. Tämä selvä, uskon ja ymmärrän.

Gustave Doré: Danten Jumalainen näytelmä

Ote uuden hallituksen painopisteraportista. Koulutus-, tiede- ja kulttuuripolitiikka, sivu 35: ”Hallitus lähtee siitä, että kulttuurilla on keskeinen asema yhteiskuntaa rakennettaessa. Taide ja kulttuuri ovat ihmisenä olemisen välttämättömiä perusasioita, joiden uutta luova vaikutus säteilee elämän kaikille alueille.” Luettu ja ymmärretty.

Toimitin taannoin Jouni Inkalan kanssa MotMot -runouden vuosikirjan 2001. Tilasin siihen esseen Kirsi Kunnakselta. Se tuli aikanaan koneella naputeltuna vähättelevän saatekirjeen kera: ”Jos sinusta tuntuu ettei tällainen teksti sovi kirjaan niin anna olla, jätä pois.”

Sattuneesta syystä luin taas uudelleen Kirsin esseen Feeniks-lintu ja Ajan hyrrä. Ymmärrys avautui laakista. Vaikeat sanat: kulttuuri, elämänlaatu, taide, ihmisenä oleminen, luova vaikutus… abstraktit ilmaisut saivat äkkiä tarkan ja yksilöllisen merkityksen.

Kirsi kirjoittaa nuoruuden parantola-ajastaan, josta muistaa kiihkeän halun odottaa yötä, omaa yksityisyyttään ja unia, jotka toivat vastapainon päivän sisällyksettömyydelle ja tapahtumattomuudelle.

Ja siellä ne ovat, lainauksen kaksi viimeistä virkettä, jotka avaavat ymmärrystäni ja antavat syvemmän merkityksen sanalle Kulttuuri.

”Nämä unet ja kuvitelmat minä muistan. Siksi kai lukiessani vankiloista tai keskitysleireiltä tai pakolaisleireiltä hengissä selviytyneiden muistelmia samastun aina heidän tarpeeseensa kuvitella, saada elää vaikka vain minimaalisen pieni hetki toisessa todellisuudessa, jossa erämaa kukkii, jossa ovat heidän muistiinsa tallentuneet mielikuvat.

Antaessaan vaihtoehdon ne kasvavat korkoa, niistä on tullut heille muistin pankkiin sijoitettu aarre, joka pitää heidät järjissään. Kulttuurin eräs tärkeä tehtävä onkin tuottaa sitä aineistoa, elämyksiä jotka tekevät muistin arvokkaaksi. Ilman sitä me menehdymme.”

Liian vaikea kysymys vastattavaksi

by

9.8.2011

18:29

5 kommenttia artikkeliin Liian vaikea kysymys vastattavaksi

Kirjalliset listat, Kirjallisuuspalkinnot, Lukeminen, Psykologinen romaani, Sivistys, Suosikkikirjat

, , , , ,

Kun yleisö pääsee tiedustelemaan haastattelussa kirjailijalta jotain, vakiokysymys napsahtaa kohdalle ennemmin tai myöhemmin: ”Kuka on suosikkikirjailijasi – entä paras lukemasi kirja?”

Kysymykseen ei ole vastausta. Voisin tietysti mukailla Tolstoin Anna Kareninan aloitusta ja soveltaa sen muotoon: ”Kaikki huonot kirjat ovat toistensa kaltaisia, jokainen hyvä kirja on hyvä omalla tavallaan.” Pidempi vastaus löytyy jutusta Sadan kirjan kirjava lista, jonka julkaisin täällä 28.1.2011

Per Olov Enquist, kuva Maurice Haak.

Puolikas kirjan elämästä kuuluu lukijalle. Ja lopulta, vuosikausien sulattamat rivit ovat muuttuneet kokonaan vastaanottajan omaisuudeksi. Kirjailija on kuihtunut olemattomiin, itse kirjallakaan ei ole enää merkitystä. On vain jälki, jonka teksti on jättänyt. Ja jos kirja on ollut kyllin hyvä, se on muuttanut lukijansa persoonaa.

Ja paradoksin valossa katsottuna: joskus egon muokkaamiseen kykenee huonokin kirja. Ja se, mikä joskus on tuntunut merkityksellistä, voi kadottaa gloriansa. Ihminen muuttuu.

Jos alussa esitetty kysymys kuuluisi: ”Mitä mielenkiintoista olet viimeaikoina lukenut?”, siihen olisi mahdollista vastata. Otetaan esimerkki: Per Olov Enquist julkaisi romaaninsa Livläkarens besök 1999. Ruotsalaiset palkitsivat Augustilla, Saksassa, Italiassa, Ranskassa ja Britanniassa ojennettiin parhaan käännösromaanin palkinto. Antero Tiusasen suomennos sai nimekseen Henkilääkäri.

Olen lukenut Enquistin kirjat käänteisessä julkaisujärjestyksessä: Blanche ja Marie sekä Matkamies menivät silkasta mielenkiinnosta. Vasta aiemmin julkaistu Henkilääkäri säväytti jännitteensä säilyttävänä romaanina.

Enquistin kirjoittajanlaatu on täysin omanlaisensa. Pohjana on faktinen ja dokumentaarinen kieli, joka koko ajan ikään kuin taistelee fiktioksi ja romaaniksi muuttumista vastaan. Syntyy vaikutelma kiisselikattilaan pudonneesta kivestä. Sekoittaessa kolahtelee.

Edellinen efekti luo jäljittelemättömän tavan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kirjojen loppua ei ole tyylikästä paljastaa. Tässä tapauksessa sillä ei ole merkitystäkään, matka on niin intensiivinen, ettei päätepisteen valaistumiselle jää sijaa. Aloituskappale on tyhjentävyydessään komea. Siinä Enquist kiteyttää tiiliskiviromaaninsa yhteen virkkeeseen:

”Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.”

Kristian seitsemäs nousi Tanskan valtaistuimelle 17-vuotiaana. Hän kärsi vakavista mielenhäiriöistä. Enquist esittää yhden ilmeisen kasvatuksellisen syyn: ”Luonnollista olivat näytelmät. Täytyi opetella ulkoa, mutta ei ymmärtää. Kristian oli Jumalan valittu. Hän oli kaiken yläpuolella ja samalla kaikkein viheliäisin. Ainoa toistuva asia oli että hän sai aina selkäänsä.”

Henkilääkärin tarinaan kiertyy runsaasti draaman aineksia: yhteiskuntakuvaa valistusajan Tanskasta, hovin elämää ja juonittelua, rakkauden mahdottomuutta ja mahdollisuuksia. Lopulta kaikkea käynnissä pitäväksi sanaksi jää vain yksi – sama kuin tänään: Valta.

Enquistin romaani kokoaa historiallisen tiedon, vallankäytön psykologian ja kirjallisen briljanssin samaan pakettiin. Mielenkiintoinen kirja – ja antaumuksella luettu.

(kuva Enquistin haastattelusta: Maurice Haak)

Yhden totuuden tragediat

by

26.7.2011

14:25

4 kommenttia artikkeliin Yhden totuuden tragediat

Kirjallinen estetiikka, Lukeminen, Suomen kieli, Usko ja uskonnot

, , , ,

Viime viikkojen lukulistalla muun ohessa on ollut kotimaisia klassikoita: Lehtosta, Lassilaa, Pakkalaa ja Sillanpäätä. Kiven Nummisuutarit on viimein luettu. Siis muutama paikka sivistykseni hiutuneeseen tilkkupeittoon.

Eino Leino ei runoilijana ole ollut minulle henkilökohtaisesti koskettava, mutta nerokas suomen kielen kehittäjä ja ilmaisun uudistaja. Täytyy tunnustaa, että luin vasta ensimmäisen teoksen Leinon pitkää proosaa. Alla kasvon kaikkivallan on erikoinen kirja. Alaotsikkonsa mukaan ”Mystillinen trilogia erään aikansa lapsen ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä.”

Kuva: Gustave Doré, Kadotettu paratiisi.

Kirjan alkulehdillä Leino itsekin ihmettelee valitsemaansa aihetta: ”Minäkö, jumalankieltäjä, minäkö, tunnettu vapaa-ajattelija, minäkö koneellisen maailmankatsomuksen tunnustaja, tässä seisoin yksinäisessä talviyössä ja tutkiskelin suhdettani korkeampaan olentoon? Eikö se ollut tuiki naurettavaa?”

Alla kasvon kaikkivallan sisältää esoteerista pohdintaa ja annoksen New Age -liikkeelle tyypillistä henkisen kasvun tavoittelua. Leinon kirjallinen metodi on väite ja vastaväite, kysymykset ja epäily. Tulos on välillä sentimentaalinen, mutta tekstistä vierähtelee myös ehdottomia ja aikaa kestäviä helmiä.

Kiteyttäisin Leinon pohdinnan vanhaan sananlaskuun, joka olisi syytä muuttaa: ”Jumalan pelko on viisauden alku.” Leinon etiikan mukaan se voisi kuulua: ”Jumalan epäily on viisauden alku.”

Leino kieltää itseltään yhden ja ehdottoman Jumalan nimen ja omien totuuksien tyrkyttämisen toisille. Jos joku nyt ajattelee, että vihjaan tällä viime päivien traagisiin tapahtumiin, se pitää paikkansa.

Leinon ajatuksena on, että ihmisen pitäisi vasta omista teoistaan. Ja että kiihkeä oikeassa olemisen tarve ja halu puristaa maailma yhden totuuden muottiin on tuhoisaa. Alla kasvon kaikkivallan julkaistiin 1917. Muutamaa kuukautta ennen kuin sisällissota syttyi ja vaati 37.000 uhria.

…………………….

”Tiedän, että Hän on olemassa. Hän jota kaikki kirkkokunnat kiittävät ja jonka palvelus on yhteistä kaikille uskonnoille. Laki tai Logos, Henki tai Herra, Brahma tai Jehova, kaikki ovat yhtä hyviä nimiä Hänelle. Pääasia että Hän on Hän ja me Hänen nimellään käsitämme Kaiken yhteyttä ja maailmanrakenteen ääretöntä, ihmeellistä itsetietoista Järkeä ja Järjestystä.

Omasta puolestani nimitän Häntä mieluimmin Jumalaksi. Hän on! Maailmankaikkeus ei ole enää tyhjä ja autio minulle. En ole löytänyt Häntä kirjoista enkä kansantaruista, en luonnosta enkä yksilöiden ja kansojen elämästä. Olen löytänyt Hänet omasta kuolemattomasta itsestäni. Nyt näen Hänet kaikkialla.

En aio todistella Hänen olemassaoloaan enkä edes koettaa kuvailla Hänen olemustaan, sillä eiväthän mitkään ihmiskielen eivätkä ihmismielen sanat kuitenkaan riittäisi siihen. Aion laulaa vain kuin lintu äänelläni. Aion kuuluttaa vain hänen ääntänsä ja kunniaansa. Teen se ilosta enkä velvollisuudesta. /…/

Tuskin tulevat nämä näkemykseni ketään toista hyödyttämään tai kenellekään muulle Hänen olemassaoloaan todeksi vakuuttamaan. Enkä usko, että ihmiset olisivat edes onnellisemmat jos niin tapahtuisi. Mutta minä olen varma siitä, että he silloin olisivat hiukan lempeämmät ja hiukan laupiaammat toisilleen.

Olen liian vanha jaksaakseni käsitystäni muille tyrkyttää. Olen liian viisas edes koettaakseni käännyttää ketään samoin uskomaan ja ajattelemaan. /…/ Itsestäni minä vain todistan.”

Kärpässienikonjakki auttaa jos sydän katoaa!

by

22.6.2011

16:32

3 kommenttia artikkeliin Kärpässienikonjakki auttaa jos sydän katoaa!

Fantasiaromaanit, Kirjallinen huumori, Kuvataiteilijat, Lukeminen, Psykologinen romaani

, , , , ,

Loman – erityisesti juhannuksen lukusuositus tulee tässä: Mika Waltarin Neljä päivänlaskua. Luin pienoisromaanin kauan sitten ja kirja katosi ties minne. Löysin uuden kappaleen kirppikseltä. Lukuelämys oli riemastuttava, ja jos mahdollista, vieläkin antoisampi kuin neitseellinen kokemus.

Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi 1949, mutta ei huolta, uusia painoksia on jatkuvasti saatavilla. Nimiölehdelle Waltari on kirjannut millä asenteella faabelia voisi lähestyä: ”Tarkoitettu täysikasvuisille lapsille ja onnellisille aikuisille, jotka eivät koskaan tule täysikasvuisiksi.”

Otto Mäkilä: Etsijä.

Kirjailijan mukaan teos on ”valepukuun verhottu sentimentaalinen rakkauskertomus”. Onhan se sitäkin, mutta sadun kaapuun on kätketty myös huima tarina kirjailijantyön taitekohdasta: huoli hulluudesta, alkoholismista ja solmuun sykertyvistä ihmissuhteista.

Tarinan alussa Waltarin alter ego, naulakauppias on kadottanut sydämensä ja löytää sen vaimonsa liinavaatekaapista. Hän menee lääkäriin ja valittaa unettomuutta, masennusta ja ruokahaluttomuutta. Tarkkasilmäinen lääkäri kysyy oitis: ”Millainen on suhteenne juovuttaviin juomiin?”

”Vilpittömästi tunnustan, että suhteeni juovuttaviin juomiin on huono. Joka kerta niitä nautittuani tulen erittäin kipeäksi, kaikki maistuu tuhkalta suussani ja maksani turpoaa.” Lääkäri jatkaa tiedustelemalla avioliiton tilaa. ”Onpa avioliittoni niin onnellinen, että sitä tuskin enää edes huomaa”, kertoja vastaa.

Lääkäri on valmis määräämään ”hormoniruiskeita”, mutta haluaisi ottaa kovemmat keinot käyttöön vasta, kun potilas alkaa valittaa egyptiläisistä, jotka ovat ryhtyneet vainoamaan häntä: ”Hyvin lempeästi ja rauhoittavasti hän sanoi minulle: Meillä on aivan uudenlainen ja miellyttävä, mitä hienoimman rauta-aidan ympäröimä sairaskoti, jossa on keskuslämmitys, hyvät vuoteet ja moitteeton ruoka.”

Naulakauppias ei suostu hoitoon. Hän lähtee taulukaupoille ostamaan ”kolmijalkaista miestä”. Hän tapaa myös naimisissa olevan tuttunsa ja rakastuu naiseen niin, että unohtaa sydämensä tämän sängyn alle. Hän jatkaa kesämökilleen ja alkaa kirjoittaa, koska Sinuhe ilmestyy hänelle säännöllisesti ja vaatii tarinansa kertomista.

Waltari ei säästele itseään tarinassa. Rakkaus korventaa, työ ei tahdo sujua ja viimeisessä konjakkipullossa huljuu enää puolikas. Hän päättää terästää juoman ja liottaa siihen kärpässieniä. Kirjailija keskustelee kasvien ja eläinten kanssa – noitien juoma aiheuttaa lopulta hurjia hallusinaatioita ja hän säntää rantaan tavoittelemaan olemattomia neitoja.

Otto Mäkilä: Seireenit.

”Minut valtasi mieletön halu sulkea syliini joku heistä, sillä kuunvalo ja kärpässieni minussa tekivät kaiken luvalliseksi ja minulla oli tunne, että jos saisin suljetuksi syliini edes yhden näistä kaislaneidoista, minulta ei koskaan enää puuttuisi mitään eikä minun enää milloinkaan olisi nälkä tai jano, vaan kaikki arvoitukset laukeaisivat minussa ja saisin mielelleni rauhan.”

Waltari punnitsee kirjassa asennetta lukuisiin avioliitonsa ulkopuolisiin suhteisiin ja ”ymmärtävään” vaimoon. Tätä tarinaa varten hän kehittänyt kokonaan oman kielen. Kevyen kesälukemisen ja sadun alla virtailevat syvät pyörteet ja omantunnon kamppailu. Mutta niinhän se on, että kevyt on usein raskasta painavampaa.

Kuvat jutussani ovat Otto Mäkilän. Hän oli yksi merkittävimpiä suomalaisia taiteilijoita ja oman tekstinsä väärti. Kerron siinä paremmin myös tässä mainitusta ”Kolmijalkaisesta miehestä”.

Kulttuurivallankumous tulee – oletko valmis?

by

6.5.2011

13:26

4 kommenttia artikkeliin Kulttuurivallankumous tulee – oletko valmis?

Kirjallinen estetiikka, Kulttuuripolitiikka, Lukeminen, Suomen kieli, Suomennokset, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , ,

On ihmisiä, joiden mielestä omat mieltymykset ovat ehdottoman oikeita myös kaikille muille. Minulla on tästä omakohtaiset todisteet. Kouluaikojen äidinkielen tunneilla luetettiin Vänrikki Stoolin tarinoita ääneen vuorolukuna. Yltiöisänmaallisen rehtorin tappavan tylsä määräys kadotti kiinnostukseni kirjallisuuteen. Pelastajaksi ilmaantui uusi äidinkielen lehtori, joka pyyhki opetuksesta pölyt ja avasi ikkunat maailmakirjallisuuteen.

C F Staaf: Sven Dufva ja Koljonvirran taistelu

Vaalien jytkyvoiton rysäyttäneellä puolueella on kulttuurinäkemyksiä, jotka ovat saaneet Suomen näkyvimmän kirjailijan vertaamaan niitä natsipropagandaan. Puolueen riveistä eduskuntaan valittu entinen kehonrakentaja on ilmaissut tahtonsa uuden hallituksen kulttuuriministeriksi. Ehkä on syytä valmistautua tulevaan ja kaivaa kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin (1804-1877) tekstit taas esiin.

Mutta ei asia noin yksinkertaisesti kulje. Aluksi pari sanaa entisistä kulttuuriministereistä. Merkittävän taiteilijoiden etujärjestön toiminnanjohtaja kuvasi minulle taannoin Claes Anderssonin ministerikautta uransa pahimmaksi pettymykseksi. Tanja Karpela hoiti hommansa tilastojenkin valossa paremmin. Entinen alusvaatemalli siis peittosi puhdasverisen taiteilijan.

Runeberg kirjoitti ruotsin kielellä, koska suomea ei katsottu niin ilmaisuvoimaiseksi ja sivistyneeksi kieleksi, että se olisi runolle taipunut. Runebergin suomentajat harhailivat vuosikymmeniä runomittateorioiden ryteiköissä, oudoissa sanalyhenteissä ja käänteisissä sanajärjestyksissä. Otto Manninen oli jo hajulla ja käänsi oivaltavasti, mutta – ah! niin koristelevan konstikkaasti.

Runebergin aiheita olivat kansallinen eetos ja paatos, sota ja rakkaus. Jos postmodernismi katsotaan tulevassa hallituksen kulttuuripoliittisessa linjauksessa turmiolliseksi, saanen pyytää pientä myönnytystä. Vänrikki Stoolin tarinat kertovat 1808-1809 käydystä Suomen sodasta. Äidinkielen opetusohjemassa Stoolin voisi korvata Runebergin Idylliepigrammeilla. Ne kertovat rakkaudesta.

Uudempi kirjallisuudentutkimus on nostanut Idylliepigrammit Runebergin tuotannon keskiöön. Uusi laitos ilmestyi 2004 Risto Ahdin suomentamana. Näissä pienissä tunnelmapaloissa Ahti tavoittaa Runebergin alun perin yksinkertaisen, rytmiä ja sointua silloin tällöin heläyttävän tyylin luontevasti. Otetaan esimerkiksi runo Kesäyö. Tekstissä väreilee jokin käsittämättömän suuri ja pieni samaan aikaan. Ilo ja toivo pyyhkäisee riveiltä patetian pois.

Rauhallisella metsälammella / istuin koko kesäyön veneessäni / ja heittelin pyydystä aaltojen joukkoon, / vailla ajatuksia. / Laulurastas lauloi rannalla / kuin henkensä kaupalla / kunnes melkein suuttuneena sanoin: / ”Parempi kun kätkisit nokkasi siiven alle / ja päivän koittoon säästäisit sävelesi.” / Mutta peloton lintu vastasi: / ”Poika, anna onkesi olla rauhassa. / Jos katselisit maita ja vesiä ympärilläsi / ehkä itsekin laulaisit läpi kesäyön.” / Ja minä kohotin katseeni, / maa loisti valoa, valoa korkeudet / ja taivaasta, rannoilta ja aalloista / nousi mieleeni rakkaani, ja niin kuin / lehdon lintu oli ennustanut / lauloin minä heti tämän laulun.

Väinö Linna – huolimaton ja laiska?

by

3.3.2011

16:30

3 kommenttia artikkeliin Väinö Linna – huolimaton ja laiska?

Ikonit, Kirjalliset listat, Lukeminen, Runous, Suomen kieli

, , , ,

Pengoin arkistojani. En löytänyt esseetä Edward Hopperista, käteen tarttui toinen leike. Se on dokumentti epäonnistuneesta lyyrikosta, joka ymmärsi siirtyä proosaan. Leike liittyy edelleen taannoiseen sadan kirjan listaani, jolta löytyy myös Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

Tuntematon sotilas (1954), Academy poster/Peter Strausfeld

Luin Tuntemattoman vähän toisella kymmenellä, kun kirja löytyi hiihtolomalla tätini hyllystä. Turha kuvitella, että olisin ymmärtänyt tekstin ulottuvuuksia, romaani oli minulle jatkoa Otavan julkaisemalle Poikien Seikkailukirjastolle ja Tarzaneille. Jotain kuitenkin tapahtui: Tuntematon ja muutama muu romaani avasivat ovet uuteen maailmaan.

Vuonna 1946 Linna osallistui Kokoomuksen Nuorten Liiton kirjoituskilpailuun tekstillä Köyhän miehen isänmaa. Se julkaistiin Nuori Oikeisto -lehdessä. Tekstin ydin oli vapaassa maailmantaloudessa, joka tarvitsee tasapainokseen sosialismia.

Esikoisteos, Päämäärä julkaistiin 1947. Vuoden kuluttua Musta rakkaus, josta kehkeytyi myyntimenestys. Linna ei ollut tekstiin tyytyväinen ja valitteli miten hänen suuri näkemyksensä kuihtui mitättömäksi mureneksi. ”Minä inhoan sitä kuin vastateurastettua sianlihaa”, Linnan kerrotaan sanoneen.

Seuraava käsikirjoitus, Messias jäi iäksi kesken ja kirjailija hakeutui tutun psykiatrin luo saadakseen apua. Kriisistä lähti sikiämään Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitus ja romaani julkaistiin 1954. Jatko on historiaa, johon yhä uudet sukupolvet törmäävät väistämättä.

Palaan Linnan epäonnistuneeseen runokokoelmaan. Saate kustantajalle on surkuhupainen, ensilukemalta ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Toisella lukemalla ydin paljastuu. Kirjoittaja lähettää tekstinsä vähättelyjen saattelemana ja pukee epävarmuutensa ironiaan. Loppu on suorastaan riemastuttava. Ehkä jossain tiedostamattoman rajamailla Linnalla oli jo niin vahva vakaumus, että tulevaa kirjailijan uraa ei mikään olisi voinut estää. Lopuksi ote Linnan kustantajalle lähettämästä kirjeestä, joka on päivätty Tampereella 4.5.1946.

”Arvoisa kustantaja. Lähetän tässä nämä runot teille ja tietysti siinä tarkoituksessa kun niitä sinne yleensä lähetellään. Ajattelin niiden kaipaavan erityisiä selityksiä vaikka olenkin sitä mieltä että saisivat puhua itse puolestaan, jos kykenevät. Ellei, niin ei kai siinä silloin selittämiset auta.

Tahdonkin vain pyytää anteeksi niiden jonkunverran siivotonta asua, ja puolustan sitä sillä että en ole kirjoittanut niitä puhtaaksi. Ajattelin että jos ne kannattaa julkaista niin ne kannattaa silloin myöskin korjata painoasuun, kielellisten y.m. seikkojen puolesta. Niissä esiintyy varsin törkeitäkin kielioppivirheitä, sillä koska puutteellisen kielioppini vuoksi en olisi voinut tehdä niistä täysin virheettömiä, niin en ole sitten välittänyt niistä edes likimain.

Töhryisen käsialan selitykseksi esitän jo edellämainitun syyn, että ne eivät ole puhtaaksikirjoitettuja. Miksi ne eivät ole, sen selittää se jonkunverran omalaatuinen seikka, että en ole tahtonut tehdä työtä, joka ehkä kuitenkin olisi ollut turhaa. Voisi ehkä käyttää nimityksiä huolimaton ja laiska, mutta se ei ole aivan niinkään. Kävelin kerran 800 kilometrä 30 kiloinen konekivääri selässä ja turhaan kuten näyttää.”

Carver ja sanomatta jättämisen kauneus

by

26.2.2011

15:34

3 kommenttia artikkeliin Carver ja sanomatta jättämisen kauneus

Amerikkalainen runous, Kirjalliset listat, Lukeminen, Novellit, Psykologinen realismi, Runous, Suosikkikirjat, Unohdettujen runojen klinikka

, , , , , ,

Olen jo aiemmin sivunnut tällä muutamaan otteeseen Raymond Carveria. Kävi kuitenkin niin, että kuukausi sitten laatimastani sadan kirjan listasta jäi kysymyksiä mieleeni kummittelemaan. Miksi valitsin suosikkeihini Carverin runokokoelman, enkä novelleja? Aikalaiskriitikot eivät pitäneet hänen lyriikkaansa runoina lainkaan. Heidän mielestään ne olivat säkeisiin pätkittyä proosaa.

Raymond Carver ja Tess Gallagher.

Nuorena Carver (s.1938) teki hanttihommia öisin ja opiskeli päivisin. Ensimmäinen runokokoelma Near Klamath ilmestyi 1968. Kirjailija eli rankasti ja vajosi alkoholismiin, mutta kykeni lopettamaan ja nousemaan uuteen alkuun. Hän erosi ensimmäisestä vaimostaan tavattuaan elämänsä rakkauden, kirjailija ja runoilija Tess Gallagherin.

1980-luvun alussa Carver toimi englannin kielen professorina Syracusan yliopistossa ja samaan aikaan häntä alettiin pitää uuden novellistiikan tärkeimpänä edustajana. Tyyliä alettiin kutsua Dirty realismiksi, joka ei nimikkeen alle niputettuja kirjailijoita miellyttänyt. Kyse oli lyhyistä tarinoista vailla selkeää taustoitusta, alku- ja päätepistettä.

Näin Carver kuvaa tyyliään itse: ”Runossa tai novellissa voi kertoa tavanomaisista asioista ja esineistä käyttäen tavanomaista mutta täsmällistä kieltä, ja ladata kaikki – tuoli, ikkunaverho, haarukka, kivi, korvarengas – valtavalla, jopa hämmästyttävällä teholla.”

Esseessään Kirjoittamisesta, Carver sanoo: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

Palataan Carverin runokokoelmaan Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Sen aiheita ovat viina, naiset ja kalastus. Ja jokin selittämätön läheisyyden tunne, jonka tavoittamiseksi tuntuu mahdottomalta löytää sanoja. Kokoelmasta löytyy runo Tukanleikkuu. Ja kauan sitten, liki toisessa elämässä, minulla oli tapana joskus lukea sitä vieraille parin viinilasillisen jälkeen. Tuloksena oli vaivautunut hiljaisuus tai päällepuhuminen… ja oma liikutukseni.

Edward Hopper: Sun in an empty room, 1963.

Runolla on monta olemusta. Toisinaan se on niin henkilökohtaista, että jakaminen on mahdotonta. Pidän Carverin tyylissä kaikesta siitä, minkä hän jättää sanomatta. Tukanleikkuu -runoon on kirjoitettu kokonainen elämäntarina. Joku saattaisi käyttää sen kuvaamiseen viisisataa sivua. Carverkin kuluttaa liki kolme, mutta lainaan tekstin tähän:

”Niin monta uskomatonta asiaa on jo / tapahtunut tässä elämässä. Mies ei epäröi / kun nainen käskee valmistautumaan: / miehen hiukset leikataan.

Hän istuu yläkerran huoneessa, / jota he joskus pilanpäiten kutsuvat / kirjastoksi. Valo sinne / tulee ikkunasta. Lunta sataa / ja sanomalehti valahtaa / hänen jalkoihinsa. Nainen asettelee suuren / pyyhkeen hänen harteilleen. Sitten / hän ottaa esille sakset, kamman ja harjan.

Tämä on ensimmäinen kerta aikoihin / kun he ovat kahdestaan – kumpikaan ei menossa / minnekään, ei mitään / toimitettavaa. Kahdestaan he ovat jakaneet vain vuoteen. / Sitä läheisyyttä. Ja aamiaiset. Lähellä silloinkin. / He hiljentyvät / ja vaipuvat ajatuksiinsa, kun nainen leikkaa miehen hiuksia, / kampaa, ja leikkaa vielä vähän. / Lunta sataa edelleen. / Kohta hämärtää. Syvällä mietteissään / mies katsoo alas ja yrittää lukea / lehdestä jotain. Nainen sanoo: / ”Nosta päätäsi.” Hän tottelee. / Nainen kysyy: ”Mitäs pidät.” Hän menee peilin eteen / ja hyvältä näyttää. / Juuri sellaisesta hän pitää, / ja hän kertoo sen naiselle.

Myöhemmin kun hän sytyttää / valon kuistille, / ravistelee pyyhkeen / ja näkee vaaleiden ja tummien kiharoiden ja hiustukkojen leijuvan / ulos lumelle ja jäävän siihen, / silloin hän ymmärtää: hän / on nyt aikuinen, ihan oikea täysikasvuinen, / keski-ikäinen mies. Mennessään pikkupoikana / isänsä kanssa parturiin, / tai myöhemmin murrosikäisenä, kuinka / hän olisi voinut kuvitella että hänen elämänsä / soisi hänelle jonain päivänä etuoikeuden / matkustaa, jakaa vuode ja aamiainen kauniin naisen kanssa.

Eikä siinä kaikki – naisen, joka / hiljaa leikkasi hänen hiuksensa iltapäivällä / pimeässä, lumen peittämässä kaupungissa / 3000 mailin päässä sieltä mistä hän maailmalle lähti. / Naisen, joka osaisi katsoa häntä pöydän yli ja sanoa: / ”On aika istuttaa sinut parturintuoliin. Jonkun on aika / leikata hiuksesi.”

Keuhkosyöpä korjasi Carverin jo 50-vuotiaana. Yläkuvassa hän poseeraa Tess Gallagherin kanssa. Auringonvalon tyhjässä huoneessa on maalannut Edward Hopper. Kun ehdin, hän vaatii oman juttunsa.

Bo Carpelan: ”Jos minunkin sallitaan saada ääneni kuuluviin!”

by

18.2.2011

19:42

6 kommenttia artikkeliin Bo Carpelan: ”Jos minunkin sallitaan saada ääneni kuuluviin!”

Finlandiapalkinnot, Kirjallinen estetiikka, Kirjalliset näyttämöt, Kirjastot, Lukeminen, Romaanin kieli

, , , , , ,

Palaan vielä edellisen juttuni väitteeseen, että syttyisin harvoin ”tyhjän päällä leijuviin” tai turhan minäkeskeisiin romaaneihin. Lauseissa oli pientä provosointia. Kuten Fernando Pessoa ilmaisee asian runokokoelmansa nimessä: ”En minä aina ole sama”.

Bo Carpelan. Vuoden lehtikuvat 2005. Vuoden henkilökuva, Katja Lösönen.

Eri ikäkausina luetut kirjat ruokkivat erilaisia kokemusmaailmoja. Bo Carpelanin Urwind, Alkutuuli, ilmestyi 1993 ja palkittiin Finlandialla. Romaani teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Juonitarinaa tekstistä ei löytynyt nimeksikään, mutta esseenomainen päiväkirjaromaani käytti kieltä, jota en ollut aiemmin suomalaisessa kirjallisuudessa kokenut. Alkutuuli on velkaa Hermann Hesselle ja Robert Musilille, mutta vain hyvässä mielessä.

Carpelan oli prosaistinakin runoilija, kielen taikuri. Edesmenneen kirjailijan tuotantoa lävistää yksi suuri metafora: talo, oman itsen arkkityyppinen symboli. Alkutuulessa se on kerrostalo, purjehtiva ilmalaiva, jonka hissi voi vajota helvettiin saakka tai kohota katon läpi päin pilviä.

Toinen peruspiirre Carpelanin surrealistisessa maailmassa on hengen omaava materia. Kun toisen Finlandian kaapannut Kesän varjot ilmestyi 2005, pidin sitä sävyltään Alkutuulen toistona, mutta yhä minua viehätti sukukartanon vinttikomero, jonka rojulla ja remuavilla, kuhmuisilla kattiloilla oli oma elämänsä, sielu ja henki.

Kaikesta huolimatta tänään saattaisi käydä niin, etten jaksaisi kahlata mainittuja kirjoja loppuun romaanien ”tapahtumattomuuden”, vaikkakin kielellisen intensiteetin varassa. Joku maneerikin saattaisi pistää silmään: yhdeltä sivulta voi helposti löytyä kymmenen huutomerkkiä!

Yhtä kaikki, Carpelanin runo ja proosa on aikanaan jättänyt lähtemättömän jäljen. Kaivoin Alkutuulen esiin katsoakseni, millaisen kiteytyksen kirjailija itse oli valinnut romaanilleen. Alkulehdeltä löytyi Gunnar Björlingin runo kokoelmasta Solgrönt:

”Minä tahdon / että autot, rinnat särkevät itsensä / että talot seisovat katollaan ja maa leijuu ilmassa / että kaikki viivat, muodot viskautuvat ilmaan / kuin sikin sokin, / että värit kiljuvat kaleidoskooppisesti, / äänet särkyvät, että kosken jyminä saa harpunkielen / ja torvi halkeaa ukkosenjyrähdykseen, / että kaikki olisi kuin on / sisän ulkoa. Että me seisomme tasapainossa / avatun kadun kuilun seinillä / ja pidämme taloja ja silmiä koossa.”

Ja niin käy, että Carpelan käyttää 285 sivua muuntaakseen Björlingin runon romaaniksi. Kirjasto on Alkutuulessa tärkeä paikka. Lainaan lopuksi kaksi kolmannesta tekstiä sivulta 68. Sieltä se lukeminen ja uudet maailmat lähtevät, lainaston lastenosastolta. Ja se, ettemme ole aina samoja vaan alati muuttuvia:

”Joka päivä me lakaisemme kasaan tekstejä, jotka lapset ovat levittäneet pitkin lattiaa, savivelliä Mississipiltä, petoeläimiä Afrikasta, melua melukylästä, vilijonkkia ja kätkijöitä, raketteja ja haarniskoja, hopsis, kopsis, poksis, verta lukemattomista tappeluista, siilejä ja hevosia satamäärin! On tekstejä, jotka nämä lapset ovat nielaisseet, joita ei ikipäivinä saada takaisin! Ja mitä luulette löytyvän kortistokorttien välistä? Mitä kummallisimpia viestejä Pikku Myylle, Katto-Kassiselle, Tarzanille ja Julmia de Vilille! Ne elävät täällä jossain, salaa, ja niiden elämän rinnalla teidän kallisarvoinen Danielinne on pikku juttu! Lapset ahmivat kaikkea, kaivelevat kaikkea, elävät mukana kaikessa, juoksevat alas kirjarivien takana, niin ne tekevät, näin ne levittävät kätensä, rivit sortuvat, lapset heittäytyvät lattialle, kiipeilevät joka puolella kuin apinat, jäävät piiloon tänne kun me lähdemme, makaavat taskulamppuineen lukemassa yli puolen yön, sitten ne alkavat vollottaa, sitten niitten kyllä sopisi uneksia itsensä omaan sievään pikku sänkyynsä! Kirjallista sivistystä, kyllä kai! Alkutuulta, alkutuulta ne ovat koko konkkaronkka, jos saan luvan sanoa, jos minunkin sallitaan saada ääneni kuuluviin!”

Hyvikset ja pahikset

by

11.2.2011

18:20

2 kommenttia artikkeliin Hyvikset ja pahikset

Elokuvat, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Suosikkikirjat

, , , , , , ,

Tarinan toteutusta voi analysoida arkkityyppisenä kaavana. Eikä niitä monta ole. Sormet riittävät laskemiseen hyvin. Hollywoodin westernit hyödynsivät aikanaan menestyksellä odotusarvon kaavaa, jossa hyvän ja pahan kamppailua taustoitettiin elokuvan mitalta. Vasta viime metreillä sankarit astuivat saluunasta pihalle ja kaksintaistelu laukaisi päätepisteen jännitteelle.

Moraalikoodisto mutkistui Don Siegelin elokuvassa Dirty Harry (1979). Säännöistä piittaamaton poliisi tempaisi esiin Smith & Wesson Magnuminsa ja kähisi: ”Do you feel lucky? Well, do ya punk?” Tarinan asetelma pysyi silti samana. Hyvän ja pahan balanssi oli järkkynyt ja ongelma piti RATKAISTA tavalla tai toisella.

Jean-Luc Godard: Laittomat (alkuperäinen pressikuva)

Kuvani on Jean-Luc Godardin leffasta Laittomat, koska ohjaaja itse kutsui sitä ”lähiöwesterniksi”. Seuraavat simppelit ja yksioikoiset kappaleet jutussani käsittelevät Ian McEwanin romaania Lauantai. Se, jos mikä on kirjallinen ja hollywoodilainen lähiölänkkäri. Hyviksenä neurokirurgi Henry Perowne, pahiksena Huntingtonin tautia sairastava pikkurikollinen.

McEwanin esikoinen, Sementtipuutarha oli heti menestys, ohut mutta pirullisen raskas kirja. Booker napsahti romaanista Amsterdam. Vuonna 2001 julkaistu Sovitus oli myyntimenestys, josta tehtiin elokuva. Lauantai on brittikirjailijan yhdeksäs suomennettu romaani. Hienoista arvosteluista huolimatta ei tekijän parhaisiin arvioitu, mutta tärkeä kirja minulle.

Pidän kirjan rakenteesta. Siitä, miten suoraviivainen ja takautumiaan hyödyntävä kerronta jyrää kohti väistämätöntä loppuratkaisua. Tarinan kaava on kirkas, mutta silti kirjallisen mehukkaasti rönsyävä. Leppoisasti alkaneesta lauantaista kehkeytyy parinkymmenen tunnin piina, jonka imuun kiertyvät myös Henry Perownen läheiset.

McEwanin teksteissä on psykologinen ote. Tapahtumat taustoitetaan perusteellisesti ihmisen oman mielen liikkeillä. Uskottavuuden illuusio syntyy pitävälle pohjalle. Kirjallisina detaljeina olen lisäksi kiinnostunut lääketieteellisistä faktoista, jotka vaikuttavat käyttäytymiseemme. Niissäkin McEwan tekee perusteellista lähdetyötä. Käsikirjoitusta tarkistaneiden asiantuntijoiden kiitoslista lopussa on pitkä. Sytyn harvoin ”tyhjän päällä leijuviin” tai liikaa oman navan sisään kiertyviin romaaneihin. Niitäkin löytyy, ehkä seuraavan jutun aiheeksi asti. Katsotaan.

Legendan mukaan elokuvakäsistään Hollywoodin pampuille myyvän käsikirjoittajan pitää pystyä kysyttäessä tiivistämään tarina viiteen lauseeseen. McEwanin romaanin kohdalla minulle riittää kolme:

Omassa yltäkylläisyydessään kelluva aivokirurgi törmää arvaamatta todellisuutensa kääntöpuoleen. Raastava loppuratkaisu muistuttaa tv-uutista katastrofista jossa on ollut itse osallisena. Jälkeenpäin tapahtumia saattaa katsoa kuin hidastettua nauhoitusta.

Lisäksi romaani rikkoo edellisen jutun kommenteissa sivuttuja kirjallisen genren rajoja. Ei rajusti, mutta kuitenkin. Minulle maistuu Lauantai dekkarin sijaan.

Kuinka kirjaa luetaan?

by

4.2.2011

19:45

5 kommenttia artikkeliin Kuinka kirjaa luetaan?

Elokuvat, Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen

, , ,

On vain kaksi tapaa keittää kahvia, lauloi Sleepy Sleepers aikoinaan. Oikea ja väärä. Fiktiivisen kirjan lukutapoja on kolme: 1. Esteetön antautuminen tekstin imuun. 2. Tiedostava tai arvottava asenne kirjailijan tekemiä ratkaisuja kohtaan. 3. Kirjallisen kotijumalan esiin manaaminen joka ainoan kirjan mittatikuksi.

Elokuvasta Leijapoika, 2007

Kliseen mukaan Suomessa kaikki fiktiiviset romaanit (dekkareita lukuunottamatta) lukee akateemisesti koulutettu keski-ikäinen nainen, Helmikanaksikin kutsuttu. Käyttää oletettavimmin tapaa yksi. Tapaa kaksi eivät suosi ainoastaan kirjallisuuden opiskelijat tai kriitikot. Rakenteellisia ja kielellisiä ratkaisuja saattavat pähkäillä myös lukemaansa vakavasti suhtautuvat esteetikot. Tavasta kolme saattaa kehittyä kiusallinen maneeri, joka aiheuttaa yksisilmäisyyttä. Syyllistyn asenteeseen usein, mutta koetan päästä tavasta eroon.

Otetaan esimerkki. Luin kolme viikkoa sitten Khaled Hosseinin esikoisromaanin Leijapoika. (2003) Kirjasta tehtiin elokuva, tarina on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle ja myyntiluvut lähentelevät kymmentä miljoonaa kappaletta. Hosseinista tuli miljonääri, joka sijoitti osan varoistaan nimeään kantavaan hyväntekeväisyyssäätiöön. Tuhkimotarinaan jää vain yksi kysymys: onko kirja hyvä?

Yhtä hyvin voisi kysyä, onko Mc Donaldsin Big Mac erinomaista ruokaa? Suosiolla mitaten on. Hosseinin Leijapoika on viihdekirjallisuutta, joka on kasattu tarkoin laskelmoidun kaavan mukaan. Kykenin kuitenkin lukemaan romaania tavalla yksi. Antauduin tarinalle ja jätin analyysin myöhemmäksi.

Juoniselostuksen ja henkilösuhteiden kuvauksen jätän kriitikoille, jotka eivät osaa tai vaivaudu kaivamaan esiin oleellisinta lukemastaan. Tarina selviää aina kirjasta. Hosseinin romaanin tiukan ytimen voi kuvata yhdellä lauseella: Leijapoika on kertomus häpeästä ja sen sovittamisesta.

1970-luvun Kabul. Elokuvasta Leijapoika, 2007

Hosseinin kirjallinen näyttämö lähtee 1970-luvun Kabulista. Sinne se myös palaa ja saa hieman kyseenalaista lisämaustetta Taliban-hallinnnon raakuuksilla ”herkuttelemisesta”. Kirjallisen kaavan ytimessä on ikiaikainen tarina sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Aivan samoin kuin saduissa prinsseistä ja kerjäläispojista. Hossein myös varioi kirjassaan draaman lakia odotusarvosta: jos näytelmän alussa vilahtaa ase, sillä on myös ammuttava ennen kuin esirippu laskeutuu. Ase vain on tässä tapauksessa hieman epätavallinen.

Yksinkertaisuudestaan huolimatta romaanin nimi, Kite Runner on hankala suomennettava. Poikia on kaksi, ja alkuperäinen nimi tasaa paremmin päähenkilöiden painoarvoa. Entä suosittelenko Leijapoikaa luettavaksi? Kyllä. Romaani on keinonsa hallitsevan ammattilaisen työtä eikä sellaista sovi koskaan ylenkatsoa. Kieli toimii ja rakenne saa kääntelemään sivuja tiuhaan tahtiin.