Kyllä kelpaa kiittää!

Kritiikistä huolimatta ei kannata unohtaa kiitosta. Silloin, kun aihetta on. Jutussani (12.5.) ”Siperia opettaa – tai sitten ei”, moitin Aamulehden nykyisiä kulttuurisivuja, joiden anti on kuivahtanut öylätin ohueksi ja mitäänsanomattomaksi. Vastaava päätoimittaja Matti Apunen lopetti itsenäisen kulttuuriosaston ja Jouko Jokinen Satakunnan Kansasta on astumassa hänen tilalleen tässä kuussa. Jokisen visiona on siirtää kulttuurimateriaalia enemmän verkkoon.

Kuva: Raine Lehtoranta/Aamulehden arkisto

Lauantain lehdessä (31.7.) julkaistiin Maila-Katriina Tuomisen kirjoittama pääjuttu otsikolla: ”Kilpajuoksu Afrikkaan on jo alkanut”, sekä hänen kokoamansa Afrikka -aiheisten kirjojen kritiikkiosio. Kerrassaan hienoa työtä ja paras kokonaisuus, joka on lehden sivuilla vuosiin julkaistu.

Maila-Katriina Tuomisella riittää meriittiä. Vuonna 2006 hän sai valtion Tiedonjulkistamispalkinnon elämäntyöstään. Palkintoperusteissa sanottiin mm: ”Hän on perehtynyt etenkin kuvataiteisiin, mutta myös kirjallisuus ja lastenkulttuuri ovat olleet lähellä hänen sydäntään…. Erityisen ansioitunut Tuominen on maahanmuuttajien ja ihmisoikeuskysymysten käsittelijänä. Omasta aloitteestaan hän ryhtyi ihmisoikeustoimittajaksi vuonna 1999. Tavoitteenaan hänellä oli käsitellä ihmis- ja kansalaiskysymyksiä sekä sananvapauteen liittyviä asioita.”

Tuomisen kaltaiset ”renessanssi-ihmiset” alkavat vain olla toimittajina hupeneva luonnonvara. Tuoreessa jutussaan hän kertoo miten suomalaiset kustantajat ovat löytäneet afrikkalaisen kirjallisuuden. Nadime Gordimerin, J.M. Coetzeen ja Michael Ondaatjen rinnalle ovat nousseet somalialainen Nuruddin Farah, ugandalainen Moses Isegawa ja zimbabwelainen J. Nozibo Maraire. Lisäksi Tuominen mainitsee neljä pohjoisen Afrikan kertojaa, jotka meillä tunnetaan. Minulle vain listan kolme ensimmäistä nimeä ovat tuttuja, täytyypä lisätä muitakin lukulistalle. Uutisten Afrikka on jotain muuta kuin todellisuus. Jos ei pysty siihen perehtymään, on parasta avata kirjan kannet.

Sivun kritiikkiosastossa käsitellään lyhyesti viisi kirjaa otsikolla: ”Kumpi voittaa Mma Ramotswe vai Juha Vakkuri”. Muut käsitellyt kirjailijat ovat Elina Hirvonen, Ros Wynne-Jones ja Gabriel Mwéné Okoundji. (Ramotswe-sarjaa kirjoittaa Alexander McCall Smith) Jottei juttuni venähtäisi, palaan näihin paremmin jos, ja kun olen kirjoja lukenut.

Juttuni kuvaksi poimin saman Raine Lehtorannan otoksen, joka julkaistiin Aamulehden sivulla. Lopuksi suahilinkielinen sananlasku, jonka Maila-Katriina Tuominen antaa matkaevääksi juttunsa päätteeksi: ”Astu varovasti toisten ihmisten maailmaan, niin ettei se mene rikki.”

Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulu, mutta…

Eilisen Aamulehden (23.7.) kulttuurisivulta löytyy juttu otsikolla: ”Mari Mörö vastustaa kirjailijoiden brändäystä”. Tässä suora lainaus tekstin alusta: ”Kunhan on kiinnostava tyyppi, sisällöllä ei ole niinkään väliä! Julkkiskirjailijat jylläävät.” Siinä on kiteytettynä kirjailija Mari Mörön mukaan se, mitä WSOY:n uusi johto odottaa kirjallisuudelta. Mörön kanssa samaa mieltä on iso joukko kirjailijoita.”

Mainoskuva elokuvasta Pekka Puupää, 1953

Tämä selvä. En ole vielä kuullut, että kukaan kirjailija olisi brändäyksestä innostunut. Markkinoinnin perään on toki kyselty. Ammatikseen kirjoittava tuskin pahastuu lisäansioista. Siitäkin olen samaa mieltä, että Jacques Eijkensin lausunto siitä miten kirjojen kustannus on pieniä perunoita ja vain prosentin luokkaa Sanoman kokonaisbudjetista on harvinaisen typerä. Kääntäen ja provosoiden: henkirikoksia tehdään suhteessa väestöön niin vähän, ettei muutama murha tunnu missään.

Puupää-elokuvissa Pätkän vakirepliikki kuului: ”Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulu, mutta kysyn vaan…” Se mitä itse haluaisin kysyä on mitä Eijkens tarkkaan ottaen tarkoitti brandäyspuheillaan. Odotan jatkohaastattelua. Se on selvä, että ”julkkiksen” kirja saa näkyvyyttä ja saattaa myydäkin tuotoksen kirjallisesta tasosta huolimatta. Sitä taas on turha paheksua. Se mitä joku lukee ei ole minun asiani. Ostetaanhan iltalehtiäkin.

Pointti on siinä, että itse en ole vielä nähnyt näin pienessä maassa yhtään kustantajan brändäämää kirjailijaa. Vai tuleeko jonkun mieleen, että kustantaja on järjestänyt ja tunkenut Jari Tervon telkkaan. Pokkarilistan kärjessä on Jouni Hynysen Kesämies. Miksi? Siksi, että suosittu muusikko Hynynen on brändännyt itsestään kaljaakittaavan rocktursakkeen. Aivan itse. Kustantaja on älynnyt hyödyntää sitä, että mieheltä syntyy kuulemma tekstiäkin.

Mörö-jutun tekstissä toimittaja kiteyttää vielä: ”Mari Mörö on todella pettynyt siihen, että kirjailijan brändäys on tärkeintä ja samalla aliarvioidaan lukijaa. Syntyy vääränlainen mielikuva, että hyvä kirja on yhtä kuin se, mikä on esillä eniten.”

Tähän en voi sanoa muuta kuin sen, että lukija on aina oikeassa. Ei lukijaa voi aliarvioida. Ihmiset ovat aina lukeneet huonoa ja hyvää kirjallisuutta. Kummalla on isompi painoarvo: tuhannella viihdekirjan ahmijalla vai yhdellä klassikon lukeneella? Kirjallisesti kunniahimoisella kirjoittajalla on edelleen tasan yksi tehtävä: kirjoittaa niin hyvä kirja kuin kykenee. Kustantajalla on omat duuninsa. Jos kemiat eivät pelaa on hyvä ottaa etäisyyttä. Mörö on tehnyt näin. Hatunnoston paikka.

Mitäs tähän sanoisi valistusfilosofi Voltaire (1694-1778) joka kannatti valistunutta yksinvaltiutta. Tasavalta ja demokratia olivat hänen mielestään ”Massojen idiotismia”. Asiaa Voltairen valossa katsottaessa, lukevan yleisön mausta ei siis kannata liiemmin kantaa huolta.

Mitä lomalla luettaisiin?

Mitä voisi lukea laiturinnokassa lomapäivänä? Mihin on syytä suhtautua varauksella? Jälkimmäiseen kysymykseen on helpompi vastata. Kaivoin hyllystä Mika Waltarin kootut pienoisromaanit, joita kirjailija itse tosin kutsui pitkiksi novelleiksi. Luin Fine van Brooklynin uudelleen, mutta jo alkulehdillä aloin punnita olisiko murrosiän patetian kirkastama kuva pitänyt jättää muistojen kultaamaksi. Waltarin ajankuvaan istuva moralisointi tuntuu nyt naiivilta. Kertoja asettaa oman siveellisyytensä kyseenalaiseksi nautittuaan puoli pulloa viiniä tai juotuaan lasillisen olutta. Toisaalta mietin miten Waltarin tekstien ”vihamielisen” naiskuvan avain saattaa olla juuri kyseisessä kertomuksessa.

Lukemista rantalaiturille, kesä 2010

Sitten muutama sana hyvin erityylisistä romaaneista. Niccolo Ammaniti on mainittu yhdeksi Italian merkittävimmistä nykykirjailijoista. Suomeksi v. 2008 julkaistu Taivaan ja maan väliltä sai Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stegan. Ammaniti kirjoittaa erittäin hallitusti ja vetävällä näkökulman vuorottelutekniikalla, mutta myös laskelmoivasti. Teksti on sukua toimintaelokuvalle, jonka aihe viistää sosiaalipornoa.

Kritiikkini tueksi tarvitsen esimerkin. En innostu myöskään Pirjo Hassisen romaaneista, joissa kaikista kohtauksista puristetaan viimeinenkin pisara. Kun teksti on yliviritettyä, lukija turtuu maksiimiin eikä mikään enää tunnukaan oikein miltään. Lainaan taannoisesta postauksestani Outi Heiskasen repliikin uudelleen: ”Mitä kirjalliseen makuuni tulee, niin mitä pitkäveteisempi kirjailija sen kiinnostavampaa se on minulle! Suosikkejani ovat mm. James Joyce ja Franz Kafka.” Meillä on osin eri suosikit, mutta sama maku.

Sitten vastakkainen kirja. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on top-kympissäni ja pysyy. Hänen romaaninsa Ole luonani aina julkaistiin suomennoksena v. 2005. Tarttuessani siihen juuri, olin aluksi hyvin hämmentynyt. Aihe ja eleetön teksti ei tuntunut etenevän, enkä ymmärtänyt mihin Ishiguro pyrki. Lopulta neljänsadan sivun matkaa voi vain ihailla. Tuloksena on hitaasti tihenevä kertomus, jossa lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä. Kun rautalangasta vääntäminen jätetään sikseen, romaanin maailma ja muistijälki painuu lähtemättömän syvälle. Ishiguron humaani aihe ja tulevaisuudenkuva on poikkeuksellinen. Suosittelen.

Vielä pari sanaa Paul Austerista. Vuonna 2008 julkaistu Sattumuksia Brooklynissä on kohtuullinen kirja. Näennäisestä kepeydestään huolimatta kelpo kesäluettavaa. Austerin Lasikaupungin luin vuosia sitten, enkä oikein saanut siihen makuani. Nyt käteen sattui koko New York -trilogia pokkaripainoksena. Korjaan käsitykseni. Luettuni yhdessä Lasikaupungin, Aaveita ja Lukitun huoneen, huomaan miten nerokkaasti Auster trilogiansa rakentaa. Kirja on monisyinen ihmisen identiteetin kuvaus, jossa kaikki näkökulmat kääntyvät päälaelleen. Teemat ovat selvästi sukua Saramagon hienolle romaanille Toinen minä. Lopuksi siis kaksi suositusta.

Itse olen lomaillut vain päivän silloin, toisen tälloin. Uusi romaanikäsis syntyy hitaasti, mutta innostuneesti. Vanhassa tehdaskiinteistössä sijaitsevan työhuoneeni etuihin tosin kuuluu rantalaituri kivenheiton päässä, kuten kuvasta näkyy.

Kohota sivistysprosenttiasi

Prosenttiluku on näppärä juttu. Kun mainonta, matematiikka ja verbalistiikka kohtaavat, asia tulee laakista selväksi. Kun Suomessa sanotaan, että raejuustossa on vain kaksi prosenttia rasvaa, englantilainen markkinamies (tai nainen) ilmoittaa, että tuote on 98 prosenttisesti rasvavapaa. Kun käytät uutta ihmemascaraa, silmäripsesi saavat kolmekymmentä prosenttia enemmän tuuheutta ja shampoo antaa hiuksiin neljäkymmentä prosenttia lisää kiiltoa.

Silmä ja Orson Wellesin Don Quixote

Hyvä juttu jos arvostaa ulkoista kauneutta. Olen kuullut joidenkin kuitenkin väittävän, että  sisäinen merkitsee enemmän. Liekö sillä mitään tekemistä viisauden kanssa? Tai tiedon. Vaikuttaako hyvän yleissivistyksen omaava sisäisesti kauniimmalta kuin tietämätön tumpelo. Kyllä varmaan. Mutta onko minulla kaksi prosenttia sivistystä, vai olenko 98 prosenttisesti älyvapaa?

En ole lukenut edes Cervantesin romaanitaiteen perusteosta. Voin kyllä keskustella Don Quiotesta, tuulimyllyistä ja ritariromantiikan parodioinnista. Tai Sancho Panzasta ja isäntien ja aseenkantajien rooleista maailmankirjallisuudessa. Se on silkkaa sumutusta, koska tiedoissani on ratsumiehen ja Rosinanten mentävä aukko.

Päätän nostaa sivistysprosenttiani. Tutkin kirjahyllyäni ja käsiin osuu Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirja. Muutama sivu on käännetty koirankorvalle, mutta kahdeksankymmentä prosenttia kirjasta on lukematta. Kirjan kuuteensataan sivuun on tiivistetty kulttuurihistoriallinen kronologia, joka alkaa Mooseksesta ja israelilaisten paosta Egyptin orjuudesta. Seuraavana käsitellään yli tuhannen vuoden takaista Troijan sotaa.

Tieto lisää tuskaa, joten loikin sivuilla miten sattuu. Sivulla 443 odottaa kylmä suihku: ”Jos ei esimerkiksi tunne Don Quiotea, ajautuu helpommin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan; jos ei ole lukenut Millerin Noitavainoja, lähtee ehkä helpommin mukaan vähä-älyisten porukkaan joka kiusaa heikompiaan. Vain kirjallisuutta lukemalla saa etäisyyttä itseensä.”

Sivistyksen käsikirjan sivulla 522 tulee takapakkia:  ”Niinpä esimerkiksi romaani, joka kehittyi 1700-luvun englannissa, koettiin aluksi vain arkipäiväiseksi mediamuodoksi, joka oli pelkästään naisia, ei klassisesti sivistyneitä herrasmiehiä varten. Sen vuoksi useat kirjailijat kirjoittivat salanimellä.”

Klassisesti sivistyneet herrasmiehet. Ei taida riittää, että silmäilin Sivistyksen käsikirjaa.  James Joycen Odysseuskin on vain selattu ristiin rastiin. Juuri sen verran, että osaan antaa itsestäni valheellisen kuvan, kun siteeraan keskustelussa ensimmäisen virkkeen: ”Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin.”

Odysseukseni loppuun Pentti Saarikoski on kirjoittanut ”Suomentajan sanan”. Tavan mukaan hän kiittelee kaikki ja sanoo, että ”Kustannusosakeyhtiö Tammi on ollut kärsivällinen ja kooperatiivinen.” Mitä hemmettiä viimeinen sana merkitsee! Ehkä sitä, että kirjailija tahtoo osoittaa korkeaa sivistysprosenttiaan.

Siperia opettaa – tai sitten ei

Aamulehden toimitus Tampereella hengittää keskustorin kupeessa, Siperiaksi nimetyssä kiinteistössä. Itälaidalla punatiilistä kaupungin sydäntä nuolevat kosken kuohut. Päätoimittaja Matti Apunen jättää rakennuksen tuota pikaa. Remmiin astuu Jouko Jokinen, joka on luotsannut Satakunnan Kansaa vuodesta 2001.

Salo-Somerkivi: Meidän lasten aapinen

Hesari kirjoittaa Tampereen asioista tätä nykyä liki yhtä paljon kuin Aamulehti. Ja kulttuurista enemmän. Lainaan siis olennaisen pointin 7.5. Hesarista, jossa Jokista haastatellaan: ”Aamulehden nykyisen päätoimittajan Matti Apusen aikana Aamulehti on lopettanut itsenäisen kulttuuriosastonsa, joka oli aikaisemmin yksi lehden arvostetuimpia osastoja. Jokinen ei ota kantaa Aamulehden kulttuurijournalismiin, mutta näkee, että kulttuurijournalismi voisi mennä enemmän verkkoon.”

Kyllä Jokisen pitää vielä kantansa ottaa. On pakko. Jos AL:n kulttuurisivut säilyvät mitäänsanomattomina kuin kastunut villatumppu, se on kannanotto. Jos osasto puhalletaan henkiin, se vasta kannanotto onkin. Huolimatta siitä siirretäänkö kulttuurin sisältöjä verkkoon.

SITTEN JOKISEN EVÄÄT. Ne voi syödä tai jättää silleen: Tilastokeskus ja opetusministeriö on kirjannut kulttuurialojen taloudellisen merkityksen Suomen kansantaloudessa. Jo vuonna 2005 kulttuurin osuus Suomen bruttokansantuotteesta oli 3,2 prosenttia ja työllisistä 4,2 pros. Kulttuurin osuus bruttokansantuotteesta oli suurempi kuin esimerkiksi elintarviketeollisuuden, maatalouden, massa- ja paperiteollisuuden tai matkailun. KERTAAN: kulttuuri on isompi ala kuin maatalous tai paperiteollisuus. Kyllä tämän ilosanoman sisältöjä kelpaisi levittää! Ainakin samalla intensiteetillä kuin jääkiekko- tai pesäpallomatsien tuloksia.

Lopuksi lukemisen riemua. Olli Helen on kirjoittanut jutun Aamulehden palstanpään tilkkeeksi: Mikään ei ole hienompaa kuin lukemaan oppiminen. Kun osaa lukea, voi väläyttää vaikka silloin kun bussi 27 tulee Tampereen asematunnelista Hämeenkadun puolelle. ”Tampela!” huusi Irjalan päiväkodin eskarilainen ja osoitti tienviitaa. Hetken miettimisen jälkeen hän joutui kysymään: ”Mikä on Tampela?” Kaverilta löytyi tietoa: ”Yksi kala on ainakin kampela.”

Ps. Metalli-, metsä- ja tekstiiliteollisuutta harjoittanut Oy Tampella Ab aloitti vuonna 1856. Yhtiö ajautui Suomen pankin haltuun 1991. Pörssiyhtiö pilkottiin ja myytiin osina.

II Ps. Yksi Edellisen postauksen kommentti oli juuttunut roskapostihaaviin. Löysin ”Keken” vastauksen vasta tätä päivittäessä. Pahoittelut, nyt se on paikallaan.

Terveiset kirjaston viinikellarista!

Mieleeni jäi vuoden vaihteessa Kirjailija -lehden juttu, jossa Kristiina Wallin pohti unelmaduuniaan. Josko hänellä olisi pieni nakkikoppi, jossa voisi harjoittaa kirjailijan ammatin lisäksi hänen toista työtään, kirjansidontaa. Kopin katolla voisi lukea: Nakkeja ja Sidontaa. Hauska ajatus, yksinäisen työn vastapainoksi saisi myös sosiaalisia kontakteja. Mietin omaa unelmaani ja muistin, että olin jo kirjoittanut sen romaaniini Saat toivoa kolmesti. Olen aina haaveillut viettäväni talven kylmän sydämen kirjaston viinikellarissa. Ja mikä ettei, kyllä siellä kesälläkin sadeviikko vierähtäisi.

Kuvamanipulaatio: Nicholson, Dunaway ja kirjaston viinikellari.

Käännyn väärästä risteyksestä. Hetkessä olen hukassa. Soratie käy kinttupoluksi ja päädyn taloröttelön pihaan. Mikä lie kummituskartano. Pitäisi palata heti. Kävelen kuistille ja avaan oven. Olen uskonut kirjastoon kasatun viinikellarin olevan hullujen haavetta. Astun outoon tilaan kuin Solarista kiertävään avaruusalukseen. Pölyisten hyllyjen puristuksessa odottaa lepotuoli, jonka lukulampun keltainen kehä on vanginnut paikoilleen. Sen lämmin syli kutsuu minua.

Ovi loksahtaa lukkoon takanani. Kuljetan kättäni kirjojen selkämyksillä: Brodsky, Calvino, Carver, Coetzee, Moravia, Munro, Mann… olkoon, Kuolema Venetsiassa ei kiinnosta tänään. Valitsen viinihyllystä Argentiinan muhevaa Malbecia, ja seuraksi satunnaisen runon. Huokaisen tuolissani – luotan sattuman voimaan ja avaan Sirkka T:n kirjan: ”Hyvä ystävä, siteeraan heti aluksi erästä runoilijaa: täällä sinä et ole dosentti, täällä sinä olet kylässä. Vieraita me olemme todella näissä elämän juhlissa. Toivon, että et sinä, kuten useimmat, sorru tavanomaisuuteen ja kuvittele, että minä olen vetäytynyt, kuten he asian ilmaisevat.”

Heitän mielestä muut daamit, kun käsiini osuu kirjan kuva, josta katsoo Faye Dunaway. Himoitessani häntä Chinatownin aikaan, pimeän elokuvateatterin välähtelevässä valossa, olin kuin vauhko Vincent, ja olisin leikannut vasemman korvalehteni yhdestä suudelmasta. Täällä toiveet käyvät vihdoin toteen – Faye karkaa kirjasta ja lupaa hieroa kipeää niskaani. Kiroan vanhan kouluni, jossa luettiin latinaa, saksaa ja ruotsia. Mitään niistä en osaa. Mutta mitä me sanoilla teemme. Viereisessä huoneessa odottaa vuode.

Minulla on kirjoja, nainen ja viiniä. Mietin, onko sanojen järjestys oikea, puuttuuko minulta mitään? Ja niin kuin raha ei ole köyhiä varten, he hukkaavat sen… samoin tyytyväisyys saa onnen katoamaan. Palaan viinin ja kirjojen pariin. Uskon aikakoneeseen ja syöksyn sisään taidekirjojen kuviin. Giandomenico Tiepolo vie minut Venetsian karnevaaliin ja rakkauden kaaokseen. Kohtaan kaunottaren, joka on maalannut kauneuspilkun lähelle silmänurkkaansa osoittaakseen minulle miten intohimoinen hän on.

Etsiessäni meille kunnon Chiantia, hyllystä tipahtaa Milan Kunderan Naurattavien rakkauksien kirja. Minun on pakko lukea kaksi novellia niiltä sijoiltani, koska en malta lopettaa. Pelkään, että joudun palaamaan paratiisistani ja päädyn takaisin mielikuvituksettomuuden mielettömään maailmaan. Loikkaan takaisin lepotuoliini Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan kanssa. Luen yhden lauseen ja panen toivoni siihen: ”Joinakin hetkinä tyhjä elossaolon tunne muuttuu positiiviseksi voimaksi.”

Ahmin kaikkea kerralla liikaa. Haen hyllystä Yoshida Kenkon Joutilaan mietteet. Hän on viisas ja huumorintajuinen mies, liki seitsemänsataa vuotta minua vanhempi. On nulikkamaista, että alan kiistellä hänen kanssaan kirjakääröjen säilytystavan estetiikasta: pitäisikö ne asettaa pajusta punotulle hyllylle pitkittäin vai poikittain? Lopulta kävelen kirjan kansien välistä suoraan hänen huoneeseensa. Riisipaperisermit on vedetty sivuun ja ikkunan takana kasvaa kirsikkapuu.

Toisesta todellisuudesta erottuu ääniä. Minua etsitään. Ehkä tehtävään on haalittu joku viskinpolttama palkkionmetsästäjä Peckinpahin elokuvasta, koska hän ampuu kyselemättä lukitun oven läpi niin, että säleet sinkoilevat ympäriinsä.

Ei hätää. Minä olen poissa, enkä aio palata.

Jokainen ihminen tarvitsee kaltaisiaan

Kirjallisuus on ikuinen paradoksi sille, joka lukee henkensä edestä. Sellaiselle, joka tajuaa, ettei selviäisi elämästä ilman kirjoja. Jokainen hyväksi ja avartavaksi koettu teos kasvattaa satakertaisesti sitä listaa, jonka vielä haluaisi lukea. Toisaalta on lohdullista, että etsivä löytää aina uusia maailmoja, joista turha on suodatettu pois. Lukija voi ammentaa kirjallisuuden loputtomasta kaivosta.

Michel Tournier ja pätkä Berliinin muurin "kuolemankaistaa".

Michel Tournier (1924) on kirjoitanut kuusitoista kirjaa. Olen muutama minuutti sitten lukenut loppuun Meteorit, joka ilmestyi 1975 ja Annikki Sunin suomennos 1985. Muu lukeminen on kyennyt sysäämään Tournierin syrjään, mutta eihän sellainen loputtomiin luonnistu. Tournier aloitti uransa 43-vuotiaana romaanilla Perjantai, jolla hän sai heti Ranskan Akatemian palkinnon. Luin kirjan 15 vuotta sitten, hämärä mielikuva on syytä uudistaa.

En halua laatia juttuhini ”juoniselostuksia”, kirjat itsessään ovat sitä varten. Lukijana minulla on oikeus hakea joku jyvä ja tekstin syvin ajatus, vähän kuin kiväärin liipasin, josta vetämällä ase laukeaa. Ja koska kirja syntyy aina uudelleen lukijan päässä, joku voi painottaa asiat toisin.

Meteorit on kertomus identtisistä kaksosista ja koko romaania leimaa vahva dualismi. Maailma jakautuu kaksosten kokemaan yhteyteen ja muihin ihmisiin, jotka on tuomittu toisistaan erillisiksi. Kirja on myös matka seksuaalisuuden syviin vesiin ja fetisseihin, jotka tuovat tyydytystä, mutta joita pitää kuumeisesti etsiä yhä uudelleen.

Toinen kaksosista, Jean, irtoaa symbioosista ja Paul päätyy häntä etsiessään elokuiseen Berliiniin vuonna 1961, jolloin kaupunkia aletaan pikkilankarajan sijaan jakaa muurilla. (jutun kuvamanipulaatiossa kirjailija ja pätkä rajalle rakennettua ”kuoleman kaistaa”) Tournier käsittelee yhteyden ja erottamisen ongelmaa myös symbolisella tasolla hengästyttävän monin tavoin. Viimeisen kolmanneksen alkaessa  tekstin intensiteetti hieman hiipuu, mutta lähtee loppua kohden taas upeaan lentoon. Myös aivan kirjaimellisesti.

Tiivistetty johtopäätökseni Meteoreista ja lukemisesta ylipäätään on naurettavan lyhyt. Käytän lisäksi sanaa  s i e l u, joka on niin abstrakti ja kliseinen, että harkitseva kirjoittaja välttää sitä viimeiseen asti. Jotain tällaista lukeminen kuitenkin antaa minulle: Vasta päästessään lähelle toisen sielua, voi ymmärtää jotain omastaan.

Tournier käsittelee samaa asiaa puhuessaan minän ja ulkopuolisen maailman suhteesta: ”Jokainen ihminen tarvitsee kaltaisiaan tajutakseeen ulkomaailman kokonaisuudessaan. Muut antavat hänelle kaukaisten asioiden mittasuhteet ja kertovat, että jokaisella esineellä on puoli, jota ei voi siinä kohdassa seisoessaan nähdä, mutta se on olemassa, sillä se näkyy hänestä kaukana katsoville todistajille. Kysymys ulottuu suorastaan koko ulkomaailman olemassaoloon, jonka takeena on vain naapureiden antama vahvistus.” Tournierin perusolemus kirjailijana on länsimaisia myyttejä ravisteleva älykkö.

SEURAAVASSA (tai sitä seuraavassa) jutussa kerron jotain kuoleman kanssa kaveeranneesta humoristista ja runoilijasta, joka onnistui välttämään hirttotuomion kahdesti.

LOPUKSI niille, joita saattaisi kiinostaa haastattelu YLE:n Radio Ykkösellä ensi sunnuntaina 21.2. klo 8.05. ”NADJAN HUONE. Suuret asiat unohtuvat, eivät mitättömät. Kirjailija Juha Siro Nadja Nowakin vieraana.”

Hevosia, hautoja, kukkoja ja kiroilevia koiria

”Postiluukusta tipahti kirja, se tuli hauraalta / ystävältä, kirkkaalta kuin lasi, lujalta / kuin kallio, puuihmiseltä, pehmeästi kuin sammal. / Se tuli suoraan tuuliselta hautausmaalta, / jossa lumi tanssii hurjasti ja yksinään. / Voi, minun ystäväni, niin harvat ja lujat, / vain hakaneulalla kiinni tässä / maailmassa, maailmankaikkeutta kannatellen. / Silmissänne lumikide, ystävänä puu, / te katsotte minua kuin kyynel / tänne talven hämärään.”

Kuva: Jukka Leinonen / Kaleva

Kirjoitin Sirkka Turkasta jo 21.9.09 juttuuni muutaman rivin, mutta lupasin siihen täydennystä. Harvinaista kyllä, tässä maassa on muutama elävä runoilija, joka on yhtälailla kriitikoiden kuin runoja lukevan yleisönkin arvostama. Kun yhtälöön lisätään vielä kirjailijakollegoiden tunnustus, alkavat nimet käydä vähiin.

Esikoisteoksensa Huone avaruudessa (1973) avausrunoon Sirkka Turkka kuvasi nukahtaneen koiran, eivätkä eläimet ole sen koommin hänen kirjoistaan karanneet. Kuolleiden ja kuopattujen tilalle otetaan aina uusia. Finlandian voittaneessa kokoelmassa Tule Takaisin pikku Sheba (1986) kukko rakastuu kenkiin ja joutuu harmikseen kuuntelemaan heti aamusta Yves Montandin laulua. Sirkka Turkalla on ainutlaatuinen kyky sekoittaa vakava ja humoristinen aines keskenään. Samaa runoa lukiessa saattaa itkettää ja naurattaa. Näkökulmanvaihdokset ovat aina yhtä tiheitä ja arvaamattomia.

”Herra, olet luvannut tulla pian, älä viivyttele. / Me jo istutaan täällä koirien kanssa, / ja ne muut, jotka mennä joutaa. / Ei tiennyt Jeesusrukka kelle kukoistaa, / vain kanniskeli ristiään, oli nätti kuin humma. / Tuli ja ampui meidät alas, / luotia lensi niin ettei edes tiedä. / Oli lahjakas yö ruusuja / rakkautta täynnä. / Naisen kautta tänne tultiin, miehen kautta / täältä lähdetään.”

Niin kovaa se tuuli löi (2004) -kokoelman runo on tyyppiesimerkki Turkan tavasta yhdistää herkkää ja groteskia. Säkeissä sekoittuvat suru, kaipuu ja etäännytetty rakkaus sekä korkeuksistaan tiputettu Jeesus, joille voi jutella kuin kaverille ikään. Samassa kokoelmassa kulautellaan jaloviinaa sairaan emakon kanssa. Runoilija jää henkiin, sika ei: ”Vein hevoset tallista tarhaan, käskin / niiden ampua sikamamman, mun ryyppykaverin, / mun Amigan, para siempre.”

Muutaman vuoden takaisessa Parnassossa on juttu runoilijasta. Karri Kokko tekee haastattelua ja hänen kanssaan ajellaan lounaalle Turkan Volvo Amazonilla, 123 S, vuosimallia 1967. Havaijinleikkeitä syödessä jutellaan runoudesta ja Turkka kertoo: ”Yks lääkäri sano, että mun aivot toimivat kuin niittokone.”

Eräs runoilijan omakuvista löytyy kokoelmasta Mies joka rakasti vaimoaan liikaa: ”Näen itseni joskus ohimennen, päässä hattu, oikea tuulen / ruoka, ja jokin ajatus kallellaan. / Puhun kuolemasta, kun tarkoitan elämää. Kuljen paperit / sekaisin, en omista yhtään teoriaa, vain kiroilevan koiran. / Kun pyydän viinaa, minulle tarjoillaan jäätelöä /… / Melkein enemmän kuin kuolemaa, suren syntymääni. / Ja kaikki mitä pyydän / on tuhat metriä lunta sydämen päälle.”

Olen puristanut juttuni yhden suupalan formaattiin. Ajatus on, että ne toimisivat oman lukemisen kiihokkeena. Suosittelen siis Turkan 2005 julkaistua kokoelmaa Runot 1973 – 2004. Yli 800 sivua säkeitä joissa sanojen emotionaaliset piikit uppoavat kaipuun ja kärsimyksen lihaan ja eläinten ystävyys käy useimmiten ihmissuhteiden edelle. Kirjasto on yes, mutta tämä kannattaa hankkia omaksi yöpöydälle. Jos olet runouden ystävä ja petyt, minulta voit pyytää rahat takaisin kirjaa vastaan.

Kun runoilija saa seuraavan kerran suunvuoron, taidetaan loikata Ranskaan saakka. Mutta sitä ennen jotain muuta…

Maailman paras romaanin nimi?

Vuoden ensimmäisessä jutussani Raymond Carverista mainitsin kaksi romaanin nimeä, jotka ovat tarttuneet puhekieleen ja kiteytyneet kliseiksi. Mitättömät nimet eivät sellaiseen kykene. Juttua punnittuamme aloimme ystäväni kanssa pohtia mikä voisi olla maailman paras romaanin nimi. Miten nimetä vuosien tuskainen työ tai kirjoittamisen hurmio? Kuinka kirjan mittaisen filosofian tai huimaavan tarinan voi puristaa yhden sanan – korkeintaan lauseen mittaiseksi.

Kuvamanipulaatio: etuala napattu elokuvasta JOULUTARINA, 2007.

Löytyisikö jostain lista ”kaikista” julkaistusta kirjoista? Tuntui epätodennäköiseltä. Rajasimme kysymystä. Muistin Tammen Keltaisen kirjaston, jossa on julkaistu laadukasta käännöskirjallisuutta vuodesta 1954. Nyt jo yli neljäsataa romaania. Nobelilla tai muilla palkinnoilla kruunatut teokset ovat paremminkin sääntö kuin poikkeus. Toinen toistaan parempia nimiä luulisi löytyvän kymmenittäin. Pääsimme yksimielisyyteen vain yhdestä.

Sarjan nimiluettelo pulputtaa muistoja lukuelämyksistä. Pitää pysyä tiukkana ja keskittyä aluksi latteisiin nimiin. Niitä riittää: Konsulit, Kartano, Rosvot, Neiti, Pirstaleita, Marsut, Jumalan puupalikat, Sattuman kourissa, Vesilaitos, Vesimies ja Vierailija. Numero 360 on turkkilaisen Orhan Pamukin Lumi. Peter Høegin kirjalla Lumen taju on parempi nimi. Høeg oli ensimmäinen pohjoismainen kirjailija, joka kelpuutettiin Keltaiseen. Numero 283 on Kertomuksia yöstä. Loistava kirja, mutta nyt ei ole kyse sisällöstä, vaan nimestä.

Valtaosa on keskinkertaisia: Kunnian kentät, Kimalaisen mettä, Taipumaton tahto, Tuhannen härän vuori, Tartu tilaisuuteen ja Jutun loppu. Hyviin nimiin tuntuu latautuvan jotain outoa. Salaisuus, tai lupaus, joka houkuttaa lukemaan: Sieppari ruispellossa, Kuolema Venetsiassa, Kämmenenkokoisia tarinoita, Niin kauas kuin yötä riittää, Kissan kehto, Teurastamo 5, Simpanssin kauneus tai eleettömän lyhyt Inho.

Keltaisen käännetyimpiin kuluu Italo Calvino. Yhdeksän kirjaa ja hienoja nimiä, joista yksi on ylitse muiden: Jos talviyönä matkamies. Mieleen nuosee lumimyrskyn saartama  mökki. Purevan yön kelmeä kuutamo ja susilauman ulvonta. Sisällä räiskähtelee takkatuli, jonka raukeassa lämmössä lukija avaa kirjan ja antautuu tarinan imuun.

Itse romaani on metakirja, romaani kirjallisuudesta ja lukijasta. Nerokas erityylisten kirjallisten katkelmien labyrintti. Jos kuvitteellisesta romaanikirjallisuuden roviosta pitäisi pelastaa yksi fiktiivinen kirja, Calvinon romaani olisi omalla listallani vahva ehdokas. Kiteytymä ”kaikesta” kirjallisuudesta. Hauska yksityiskohta on, että kirjan katkelmien otsikoista muodostuu oma ”kertomuksensa”.

Nimien luomien mielikuvien ja sisällön kohtaaminen on vaikeaa. Calvinolta on Keltaisessa kirjastossa julkaistu ohut ja outo kirja, jota luen aina uudelleen. Sillä on arkinen ja vaatimaton nimi: Herra Palomar. Kirja auttaa havainnoimaan ympäröivän maailman aivan uusin silmin.

LOPUKSI: runoa käsittelevissä postauksissani olen viitannut muutaman kerran Sirkka Turkkaan. Pitänee tehdä hänestä lähiaikoina aivan oma juttunsa.

Musteapina ja Kuvitteellisten olentojen kirja

Kuvitteellisten olentojen kirjan ensimmäinen laitos julkaistiin 1957. Laajennetun laitoksen suomennos 2009. Jorge Luis Borges kirjoittaa esipuheessaan: ”Emme yritä uskotella, että tämä kirja, mahdollisesti ensimmäinen lajissaan, pitäisi sisällään kaikki fantastiset eläimet. Olemme perehtyneet lähinnä klassisen ja itämaisen kirjallisuuden sisältämiin olentoihin ja on vähintäänkin ilmeistä, että tutkimuskohteemme on rajaton.”

Guillermo Del Toro, Pan´s Labyrinth, 2006.

Valitsemani kuva on Guillermo Del Toron elokuvasta Pan’s Labyrinth. Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjasta selviää, että kreikkalaiset kutsuivat vastaavia olentoja Satyyreiksi, Roomassa niitä nimitettiin Fauneiksi, Paneiksi tai Silvanuksiksi. Borgesin kirjassa kuvataan lisäksi pitkälti toistasataa mielikuvituksen luomaa taruolentoa. Kentauri, Kerbedos, Seireeni tai Sfinksi lienee tuttu. Bahamutista, Borametzista, Nagasta, Nisnasta, Squonkista tai Simurghista en olisi niinkään varma.

Borgesin ja Margarita Guerreron maailmankirjallisuudesta kokoamat otukset ovat mielenkiintoisia, jutut lyhyitä, puolesta -puoleentoista sivua. Selailtavan ihanteellista ja mielikuvitusta ruokkivaa ”yöpöytäluettavaa”. Del Toron realismia ja fantasiaa yhdistävä Oscareilla palkittu elokuvakin on katsomisen arvoinen. Hienoja näyttelijäsuorituksia ja viimeiseen asti hiottua visuaalisuutta.

Jorge Luis Borges (1899-1986) tunnetaan meillä parhaiten novelleistaan. Hän kuvasi fantasia- ja unimaailmaa ja hyödynsi kirjallisia ideoita, intertekstuaalisuutta ja kirjallisuusviitteitä loputtomasti. Borges oli alunperin kirjastovirkailija, joka valittiin lopulta Argentiinan kansalliskirjaston johtajaksi ja hän sai professuurin Buenos Airesin yliopistosta.

Poliittinen kuohunta heitteli miestä, mutta ennen kuolemaansa argentiinalaiskirjailija ehti nousta kansainväiseen kuuluisuuteen. Borges oli myös upea runoilija ja sitä taustaa vasten on helppo ymmärtää miten tamperelainen kollega Kari Aronpuro kirjoittaa kotikaupunkinsa olemuksesta pitkässä runossaan kokoelmassa Lehmän henkäys: ”Mikä oikeastaan on Tampere? /…/ Se on Metson lukusali, jossa kirjoitan patissia Jorge Luis Borgesin runosta Buenos Aires.”

Lopuksi kuvitteellisen olennon kuvaus suosittelemastani Borgesin kirjasta. Valintaan vaikutti jutun mitta, mutta myös elukan sympaattisuus ja ilmeinen uhanalaisuus. Alkuperäisen  M U S T E A P I N A N  on luonut kiinalainen Wang Ta-Hai (1791).

”Tämä neljän tai viiden tuuman pituinen eläin on yleinen maan pohjoisosissa. Eläimen silmät ovat kuin karneolijalokivet ja sen turkki on sysimusta, silkinhieno ja taipuisa, pehmeä kuin tyyny. Tämä eläin pitää kovasti musteesta, ja kun joku kirjoittaa, se istahtaa kädet puuskassa ja jalat ristissä odottamaan, että kirjoittaja saa tehtävänsä loppuun, ja juo sitten yli jääneen musteen. Sen jälkeen se istahtaa kyykkyyn tyynen rauhallisena.”